Museoarkeilua: laseja, lamppuja ja tietoteknistä nostalgiaa

Museon arkeen kuuluu näyttelyiden huolto ja korjaus. Meillä yleisin vioittuva tekninen laite taitaa olla lamppu, muodossa tai toisessa. Lampun vaihto kuulostaa yksinkertaiselta. Paljon on vitsejä kerrottu siitä kuinka paljon yhden jos toisenkin ammatti- tai muun ryhmän edustajia tarvitaan vaihtamaan yhtä ainoaa lamppua. Tosiasia kuitenkin on, että esimerkiksi Kuopion museon susikaapin yhden loisteputkilampun vaihdossa tarvitaan  kolme työntekijää.

Näyttelyarkkitehtuurilla ja etukäteissuunnittelulla voidaan paljonkin vaikuttaa siihen, kuinka helppoa lampun vaihto voi olla. Susikaapin tapauksessa päästään vielä kohtalaisen helpolla, kun lampun voi vaihtaa kolme museon omaa työntekijää, eikä paikalle tarvitse tilata sentään esimerkiksi  lasiliikkeen väkeä kuten joissain kohteissa voi käydä. Kaksi työntekijää käyttää imukuppityökalua, jonka avulla lasista voi pitää kiinni, laskea sen paikaltaan ja nostaa lopuksi takaisin paikoilleen, ja yksi henkilö käyttää akkuruuvinväännintä lasin kiinnityspulttien irroittamiseen ja kiinnittämiseen. Lasi painaa sen verran että normaalikuntoiset miehet tästä suoriutuvat, mutta naisilla tahtoo jo tehdä tiukempaa.

Lasin kannattelussa on riskinsä; imukupin ote voi pettää tai kannattelijan voimat voivat ehtyä. Jos painava lasi putoaa vaikkapa jalkaterälle, ovat seuraukset varmasti ikävämpiä kuin pelkkä sirpaleitten keräily lattialta. Kun kaikessa ollaan huolellisia ja maltillisia, ja kaikki mietitään ja sovitaan ennen kuin tehdään ja hölmöillään, voidaan vahinkojen riski pitää mahdollisimman pienenä.

Jouko pidättelee irrotettua lasia, jottei se pääse karkaamaan minnekään lampun vaihdon aikana. Lasien käsittelyssä on tärkeää käyttää käsineitä. Jos lasin sisäpinnalle jää sormenjälkiä, ei niitä voi puhdistaa pois ilman lasin irroitusta uudelleen.

Susi odottaa kärsimättömänä uutta loisteputkea rikkoutuneen tilalle.

Petteri on täydessä vauhdissa loisteputkien kanssa. Kohta ensimmäiset asiakkaat ryntäävät museoon, ja kaiken pitää olla silloin valmiina. Lamppujen värisävyn säätöön käytetyt värikalvot näkyvät kuvassa loisteputken päällä.

Museoiden aukioloaikojen takia tällaiset suuremmat huoltotyöt (kyllä, lampunvaihto on tässä tapauksessa "suurempi huoltotyö" :) ) joudutaan tekemään pääsääntöisesti maanantaisin, jolloin museot ovat yleensä suljettuina, tai aamuisin ennen ensimmäisten innokkaiden museokävijöiden päästämistä näyttelytiloihin. Kiire valitettavasti lisää riskejä, mutta maltti on valttia ja turvallisuus ennen kaikkea!

Lampunvaihto sujui mallikkaasti, mikään ei jumittanut, ja lasikin saatiin oikein sujuvasti uudelleen paikoilleen. Huonolla tuurilla lasien kiinnitysruuvien vastakappaleet saattavat pudota "lumen" sekaan kun ruuveja yritetään laittaa paikoilleen. Jos näin käy, joudutaan lasi laskemaan uudestaan alas. Mitään tällaista ei tällä kertaa onneksi käynyt, harjoitus tekee mestarin ja hyvä onnikin oli myötä.

Seuraava huoltokohde oli yksi vanhimmista tietokoneistamme näyttelyissä; vuodelta 1996 peräisin oleva Pomi, "Karhukone":

Pomi P100 pitää sisällään harhauttavasta tarratekstistä poiketen peräti 120MHz Pentium-prosessorin! Huomaa suuri näppäimistöliitin, puuttuvat USB:t ja hiiriliitäntä. Ajan tapaan liittimet on nimetty tarrojen avulla suomeksi.

Vanhat valkoiset koneet tahtovat muuttua pikkuhiljaa kellertäviksi.

Surullisen kaihoisana lueskelin juuri vähän aikaa sitten uutista "PC-veteraani POMIn" hakeutumisesta velkasaneeraukseen. Vähään aikaanhan POMI ei enää ole tietokoneita "valmistanutkaan". Tämä Pomi-yksilö on  hoitanut työnsä hyvin. Se on alunperin koottu 4.3.1996 ja vuodesta 1997 se on pyörittänyt Kuopion museon karhuhuoneen "Karhu"-nimistä opastusohjelmaa. Vuosien varrella siihen on vaihdettu osia muista aikaisemmin luovuttaneista yksilöistä ja osittain myös uusia osia. Tällä kertaa ongelmia aiheuttivat ilmeisesti komponenttien jäähtymistä haittaava kotelon sisälle kertynyt pöly ja laakereistaan jumittunut prosessorituuletin.

Samalla tuli mieleen tarkistaa ohjelman varmuuskopion toimivuus, ja asensin antiikkisen museo-ohjelman toiseen koneeseen varakonekäyttöä ajatellen. Ilmeni, että kun ohjelma oli aikoinaan varmuuskopioitu, oli yhdellä korpulla (1.44Mb) ollut joku vika, ja ohjelman yksi osa "lisääntyminen" ei toiminut. Koska tämä nykyinen karhukone on vielä toimiva oli tämä yksi "toolbook"-tiedosto helppoa kopioida siltä. Tai siis ei ollutkaan. Koska koneessa ei ollut usb-liitäntöjä, ei esim. usb-muistitikkua voinut käyttää. Myöskään tallentavaa CD-asemaa ei ollut. Mutta onneksi oli korppuasema. DOS-pohjainen ARJ-pakkaus/purkuohjelma osasi tehdä tiedostosta kaksi korpulle sopivaa pakettia. Tätä varten oli pakko taas palauttaa mieleen viime vuosituhantisia tapoja dos-käskyineen... Kaikki meni siis hyvin. Paitsi että korppuasema ei tietenkään toiminut.  Ja kuten yleensä käy, myös tämä korppuasema tuhosi kaikki siinä käytetyt korput käyttökelvottomiksi. Windows-käyttö oli myös mukavaa vaihtelua tavanomaiseen, kun talosta, jossa konetta huolsin, ei löytynytkään enää yhtään toimivaa vanhanaikaista sarjahiirtä, eli hiirtä joka liitetään 9-piikkiseen sarjaporttiin usb:n tai pyöreän ps/2 -hiiriliittimen sijasta.

Onneksi meillä on vielä varaosakoneita "paikkojen turhana täyttönä". Yhdestä irrotin korppuaseman ja heti ensimmäisellä tärppäsi; kohdalle sattui toimiva asema, jolla homma hoitui. Tiedosto saatiin talteen ja nyt meillä on jotakuinkin varmasti täydellisesti toimiva varmuuskopio tallessa. :)

Ja vanha kunnon Pomi "Karhukone" pyörittää vanhaa kunnon Karhuohjelmaa edelleen. :)
Koneen 15-vuotissynttärit ovat n. kuukauden päästä, 4.3.2011. Pitäisiköhän sille antaa joku lahja?