Äimän käkenä

Mitä tekee bibliofiili luontopedagogi vapaa-ajallaan? Ahmii toinen toistaan hienompia luontokirjoja, tietenkin, kunhan on palannut metsäretkiltä kotisohvalle.

Viikonloppuna luin yhdeltä istumalta jälleen yhden hienon lintukirjan. Juha Haikolan ja Jarkko Rutilan Käki oli melkoinen tietopaketti linnusta, josta valtaosa ihmisistä tietää hieman mutta vain harva paljon. Tästä kirjasta ainakin tällainen perusbiologi oppi yhtä jos toistakin. Opuksessa esitellään kansantajuisesti ja innostavasti niin käkeen liittyviä uskomuksia kuin sen erikoisia elintapojakin. Haikolan upeassa kuvituksessa on useita harvinaisia otoksia, kuten käkinaaraan vaivalloinen pyllistely leppälinnun pöntön suuaukolla.

Kaikenlaista käestä - joskaan ei ihan kaikkea.
Osa käen salaisuuksista on vielä selvittämättä.

Tutuinta käessä on epäilemättä ääni, jonka suurin osa suomalaisista tunnistaa vaivatta. Kukkuva käki on ennustanut meille milloin jäljellä olevia elinvuosia (toivottavasti äänessä on puhelias käki!) tai naimattomuusvuosiaan (useimmat, jotka näitä laskevat, toivonevat päinvastoin mahdollisimman lyhytsanaista lintua).

Yllättävän moni ei-luontoharrastaja on myös kuullut, että käki munii toisten lintujen pesiin eikä itse hoida poikasiaan. Seikkaperäinen pesäloisintaosuus on mielestäni käkikirjan parasta antia. Esimerkiksi peippo ja pajulintu ovat kehittyneet erehtymättömiksi käenmunan tunnistajiksi ja poistavat vieraan munan armotta pesästään - tai hylkäävät koko pesyeen. Niiden kannalta on varmempi ratkaisu tehdä heti uusintapesye kuin kasvattaa jättiläismäinen ottolapsi. Toinen erinomainen ratkaisu on pesiä vaikkapa töyhtötiaisen tapaan ahtaissa koloissa, jonne käkinaaras ei mahdu munimaan.

Monilta pikkulinnuilta puuttuu puolustautumiskeino ovelaa pesäloista vastaan. Esimerkiksi leppälinnut, västäräkit ja niittykirviset kasvattavat tämän tästä käenpoikasia ja menettävät omat poikasensa sen kesän osalta kokonaan. On hurjan näköistä, kun piskuiset isäntävanhemmat huhkivat hiki höyhenissä saadakseen mammuttimaisen kasvattinsa lentokykyiseksi.

Hämmästyttävää on sekin, miten käki oppii olemaan käki, vaikkei poikasena pääse leimautumaan samanlajisiin yksilöihin. Sen käyttäytyminen on pitkälti perimän sanelemaa: koiraspoikanen ei ala viserrellä kirvisisänsä tapaan eikä naaras lankea viehättävän västäräkkikoiraan lumoihin.

Aivan kaikkia salaisuuksia ei Käki-kirja paljasta. Käki piilottelee innokkailtakin lintutieteilijöiltä niin tarkoin, että esimerkiksi talvehtimisalueiden tapahtumista ei tiedetä juuri mitään. Paljon on siis vielä selvitettävää.

Ai niin, ja se äimän käki. Äimä on suutarin parsinneula, jonka suuri silmä muistuttaa ällistyneen auki loksahtanutta suuta. Käen osuus lienee peräisin "kännissä  kuin käki" -sanonnasta, joka on jossain vaiheessa sekoittunut "olla äimänä" -sanontaan. Tätä mieltä on ainakin kielitutkija Lasse Koskela. "Äimän käki on tyyppiesimerkki sanonnasta, jota käytetään, vaikkei sen alkuperäistä merkitystä muisteta."