Yön lentävät nahkasiivet yllättävät tutkijankin

Eilen vietettiin Suurta Lepakkoiltaa asiantuntijatapaamisten, näyttelyopastusten ja luennon merkeissä. Tietopläjäyksen tarjoilivat Luonnontieteellisen keskusmuseon tutkija Eeva-Maria Kyheröinen ja Varkaudessa asuva lepakkokartoittaja Laura Niinimäki. Öiset nahkasiivet näyttävät kiehtovan niin lapsia kuin aikuisiakin - yhteensä tapahtumissa oli noin 70 osallistujaa, ja ikähaitari oli yllättävän laaja. Mutta ei sitä joka päivä pääse kysymään suoraan asiantuntijalta, suosivatko lepakot jalopuita, paljonko lepakkoyksilöitä on Suomessa tai minne mökkiterassin yläpuolella kierrelleet lepakot ovat kadonneet.

Lepakkotutkija Eeva-Maria Kyheröinen valaisee nahkasiipien öistä maailmaa.

Harmittomat yläkerran naapurit

Lepakkonaaraat kerääntyvät usein alkukesällä yhdyskunniksi synnyttämään ja kasvattamaan ainokaisensa. Pienessä yhdyskunnassa on vain muutamia naaraita, mutta joskus lepakkonaiset intoutuvat perustamaan isompia kommuuneja. Suurin Suomesta löytynyt yhdyskunta oli noin 600 naaraan joukko, joka oli vallannut vanhan seurojentalon. Jättiyhdyskunnassa eli usean siippalajin yksilöitä sulassa sovussa keskenään.

Pieni, tikankolossa tai puun onkalossa elävä lepakkoyhteisö jää usein havaitsematta. Lepakot viihtyvät kuitenkin hyvin myös asutuksen tuntumassa tai jopa sisällä rakennuksissa. Talon ihmisasukkaille lepakoista ei juuri koskaan ole haittaa, sitkeistä uskomuksista ja hurjista vampyyritarinoista huolimatta. Päin vastoin: yksikin lepakko voi syödä satoja tai tuhansia hyttysen kokoisia hyönteisiä joka yö.

Lahopuut tarjoavat korvayökölle kodin.
kuva: Jeroen_van_der_Kooij

Nahkasiipien läsnäolon voi huomata päiväpiilon alle kertyneistä ulosteista. Papanat ovat pieniä ja kuivia ja hajoavat jauheeksi, jos niitä tökkii vaikkapa tikulla. Lepakonkakan siivoaminen vintin lattialta on toki epämiellyttävää, mutta on guanosta hyötyäkin: kukkapenkkiin siirrettynä se saa kasvit kukoistamaan.

Monet ovat kuulleet hurjia tarinoita lepakoiden levittämästä raivotaudista. Pieni osa yksilöistä todella kantaa rabiesta, mutta edes raivotautiset lepakot eivät hyökkää ihmisen kimppuun. Lepakko puree ainoastaan itsepuolustukseksi, jos sen ottaa käteen. Siksi lepakkotutkijat käyttävät aina hansikkaita ja suojautuvat raivotautia vastaan rokottein.

Horrosta kotimaassa tai etelän lämmössä

Kaikki suomalaiset lepakot viettävät talven horroksessa. Luolat, kaivokset, bunkkerit ja maakellarit ovat suosittuja talvehtimispaikkoja, sillä lämpötilan tulisi pysyä jääkaappilukemissa. Talvehtimispaikoista ei tiedetä läheskään niin paljon kuin kesäisistä päiväpiiloista - jäätyneissä louhikoissa on hankala liikkua, ja yksittäinen liikkumaton nahkasiipi jää helposti huomaamatta.

Pohjanlepakko on karaistunut laji, joka pystyy
horrostamaan kylmissäkin paikoissa.
kuva: Eeva-Maria Kyheröinen

Jotkut lepakot lentävät talveksi etelään, jotta horros jäisi suotuisammissa oloissa lyhyemmäksi. Suomalaisten lepakoiden muuttomatkoista ei vielä tiedetä kovin paljoa, mutta samanlajisten yksilöiden muuttoa on tutkittu Suomenlahden eteläpuolella. Esimerkiksi virolaiset isolepakot saattavat lepatella jopa Espanjaan asti. Ilmeisesti horrosajan lyheneminen ja lämpötilan pysyttely reilusti plussan puolella on niin suuri etu, että sen vuoksi kannattaa lentää tuhansia kilometrejä.

Vaikka lepakot ovat taitavia lentäjiä, on muuttomatka raskas ja vaarallinenkin. Eräs modernin maailman uhkista lentäville eläimille ovat tuulivoimalat. Huimaa vauhtia pyörivät lavat tappavat niin muuttolintuja kuin lepakoitakin. Ilmeisesti osa lepakoista ei edes törmää pyöriviin lapoihin, vaan menehtyy tuulivoimalan aiheuttamaan ilmanpaineen vaihteluun. Tilanteen ongelmallisuutta lisää se, että jostain syystä tuulivoimalat jopa houkuttelevat lepakoita lentämään lähemmäs.

Lepakkoharrastus sopii yökyöpeleille

Lepakkotutkimus on Suomessa ollut varsin vähäistä. Ensimmäinen väitöskirja valmistui v. 1965, ja seuraavia jouduttiin odottelemaan lähes neljäkymmentä vuotta. Paljon on vielä selvittämättä! Esimerkiksi lepakkolajien levinneisyys maassamme on jopa yleisimmän lajin eli pohjanlepakon osalta vielä osittain hämärän peitossa. Niinpä harrastajien panos lepakkotiedon kartuttajina on erittäin merkittävä. Harrastajien ja tutkijoiden yhteistyönä on tehty viime vuosina esimerkiksi pikkulepakkohavaintoja huomattavasti laajemmalta alueelta kuin aikaisemmin.

Miten lämpimistä kesäilloista nauttiva yökyöpeli voisi aloittaa lepakkoharrastuksen? Helpointa on osallistua opastetulle lepakkoretkelle, jollainen Kuopiossakin järjestetään 22.8. Omaehtoista näköhavainnointia voi harjoitella vaikkapa Lepakkobongaus-tapahtumassa heinäkuun viimeisenä viikonloppuna. Seuraava askel on yliääni-ilmaisimen eli lepakkodetektorin hankkiminen ja kuulohavaintojen kerääminen. Oman kartoitusreitin laatiminen ja kiertäminen muutaman kerran kesässä tuo jo valtavasti lisää tietoa lepakoiden yöllisestä elämästä.

Isoviiksisiippa on saanut renkaan käsivarteensa.
kuva: Emma Kosonen

Pitemmälle ehtinyt harrastaja on ehkä kiinnostunut lepakoiden rengastamisesta. Koska nahkasiivet ovat tiukasti suojeltuja ja rauhoitettuja eläimiä, ei niitä saa käsitellä millään tavalla ilman ympäristökeskukselta haettavaa lupaa. Pyydystäminen ja rengastaminen on hankalaa: lepakon seitinohuet luut eivät kestä kovakouraista käsittelyä, vaan rengastajan on osattava käsitellä eläimiä tarpeeksi varovasti. Kannattaa siis hakeutua luvat saaneen kokeneen harrastajan tai tutkijan kaveriksi.

Lepakot ovat kiehtovia eläimiä, joiden seuraaminen ja tarkkailu tarjoaa takuuvarmasti yllätyksiä ja uutta tietoa kokeneellekin harrastajalle ja ammattitutkijalle. Ja lepakkoretket lämpiminä, tyyninä kesäöinä luovat kenelle tahansa unohtumattomia luontoelämyksiä.