Kevätkukkijoiden taviksia ja vähän eksotiikkaakin

Keskisessä Suomessa kasvaneen ja Pohjois-Savossa työskentelevän kasvitieteilijän on tyytyminen enimmäkseen taviksiin, mitä tulee kevätkukkiin. Jo huhtikuun lopulla työpöydän ääreen hiipii outo levottomuus: olisiko jo aika ensimmäisten kevätkukkien?

Rentukka (Caltha palustris)
Kolme kertaa olen ehtinyt vierailla kesämaisemissani ja havainnoida kevään saapumista keskisuomalaisen karun ja kirkasvetisen järven saaressa. Ensimmäisiä kevätkukkijoita siellä ovat kevätpiipot, nyt jo ohikukkineita. Rentukat työntävät loistavan keltaisia kukkiaan viimevuotisen kulottuneen luhtakastikan ja luhtasaran sekä graniitinharmaan kiven lomasta. Saaren itärannalla vaiverot ovat vielä kukassa. Kimalaiset hyörivät jo täyttä päätä mustikankukkia pölyttäen. Rantavyöhykkeen kevätkukkijoihin kuuluvat myös tuhkapaju ja rannalle ilmestynyt leskenlehti. Toki setäni tontilta vastarannalta löytyy Hämeestä peräisin olevaa valkovuokkoa ja sinivuokkoa, mutta omalle reviirilleni ne eivät kuulu.

Ensimmäiselle maastoretkelle oli kuitenkin riennettävä jo ennen jäiden lähtöä. Aloitin silloin aatelisista ja kävin etsimässä Pohjois-Savon ainoaa hentokiurunkannusesiintymää. Matkalla oli ylitettävä tulviva kevätpuro ja puronotkossa oli lunta paikoin vielä polveen asti, mutta silti toiveikas mieli pani yrittämään yhä ylemmäs rinteeseen. Ensimmäiset hentokiurunkannukset löytyivät kukassa jo 28.4., vaikka enimmäkseen kasvit vasta pilkistelivät viimekesäisen heinikon, vatukon ja pudonneitten haavanlehtien keskeltä.

Hentokiurunkannus (Corydalis intermedia)

Reissu osoittautui erityisen palkitsevaksi märistä villasukista huolimatta (saappaasta löytyi yllättävän suuri reikä), sillä sattumalta silmiini osui karikkeen seasta pilkottavaa vihreää edellisvuotista lehteä: olisiko se... ei se voi olla...... se näyttää ihan....??! Olin löytänyt aiemmin tuntemattoman ahonoidanlukon esiintymän niityn reunasta! Kariketta käsin haroen yksilöitä löytyi parikymmentä. Ahonoidanlukko (Botrychium multifidum) on uhanalainen (vaarantunut) sanikkainen, jonka harvinaistumiseen ovat syynä etenkin maataloudessa viime vuosikymmeninä tapahtuneet muutokset ja niittyjen häviäminen.

Hentokiurunkannuksen lisäksi pohjoissavolaisen kevätaspektin hienouksiin kuuluu lehtoleinikki, joka muistuttaa tavallista niityleinikkiä ja kukkii lehdoissa parhaillaan. Kuitenkin varsinaista lehtomaisten kuusikoiden ja rehevien korpien kevätaspektia, rentukan ohella, edustavat käenkaali, suo-, korpi- ja kaiheorvokit, unohtamatta tuoksuvaa näsiää.

Lehtoleinikki (Ranunculus cassubicus)

Keväisessä luonnossa kulkijan kannattaa pysähdellä ja kumartua katsomaan lähempää, sillä maanrajasta voi löytää tavatonta kauneutta ihan tavisten joukosta!

Suo-orvokki (Viola palustris)

Kaiheorvokki (Viola selkirkii)

Kotkansiivet (Matteuccia struthiopteris) ja metsäkortteet (Equisetum sylvaticum)

Aikakone käynnistyi ajoissa

Satunnaisista epätoivon hetkistä huolimatta Aikamatka maisemaan -näyttely saatiin kuin saatiinkin valmiiksi ihan ajoissa ennen eilistä tiedotustilaisuutta ja illan avajaisia. Avajaisissa oli viitisenkymmentä kutsuvierasta, ja tunnelma oli mitä mukavin. Juttua riitti uusien ja vanhojen tuttavuuksien kanssa koko illan. Kuvia avajaistunnelmista seuraa hieman myöhemmin - itse en ennättänyt valokuvaajaksi ryhtyä (eikä nuhruinen kamera olisi mitenkään sopinut sävy sävyyn -valitun hameen ja puseron kanssa!! tyyli täytyy aina säilyttää!!), joten on odoteltava muiden kuvaajien mestariotoksia.

Näin haastavan projektin jälkeen tekisi mieli vetäytyä vain lepäämään hetkeksi laakereilleen. Mutta avajaisista alkaneella aikamatkalla on otettu vasta ensimmäiset askeleet - nyt toiminta vasta toden teolla alkaa! Ensi viikolla, tiistaina 31.5. klo 18.00 Suuri Kivimies eli geologi Jari Nenonen pitää Kuopion museossa luennon nimeltä Kotiseutumme geologiaa. Ilmaistapahtumassa perehdytään näyttelyn aiheisiin pintaa syvemmältä. Miten geologit voivat määrittää kivien iän? Miten kivestä voi nähdä, että maapallon ensimmäinen jääkausi sijoittui noin kahden miljardin vuoden taakse? Tai mitä yhteistä on stromatoliittikivellä ja hengitysilmallamme?

Kesällä näyttelyyn suunnitellaan työpajoja ja opastuksia eri ikäisille koululaisille ja opiskelijoille, miksei sille kuuluisalle suurelle yleisöllekin. Aikaa oheistapahtumien toteuttamiseen on yli kolme miljardia vuotta... eiku yli seitsemän kuukautta eli tammikuulle 2012 asti.

Hurrrrrrrjaaa kiirettä!

Alun perin taisi olla tavoitteena seurailla tätä Aikamatka maisemaan -näyttelyn valmistusprosessia hieman tarkemmin. No, en ehtinyt. Nyt on meneillään todellinen kilpajuoksu aikaa vastaan. Näyttelyn valmiiksisaamisen mahdollisuudet ovat fifty-sixty, joten yllätyksiin ei tässä vaiheessa ole enää varaa.

Kieltämättä prosessi on kuitenkin edennyt, joskus hitaammin, joskus vauhdikkaammin. Näyttelysaleihin on noussut komea jäävuori, joka jakaa näyttelytilaa osiin ja jäsentää aikamatkan eri jaksoja. Vitriinit, alustat ja muut rakenteet ovat paikoillaan. Näyttelyn suurin eläinkin saatiin ovesta sisään! Moni asia on pulkassa ja plakkarissa, mutta jännitysmomentteja riittänee aivan kalkkiviivoille asti. Eipä ainakaan pitkästymään pääse.

Rakentamisen alkuvaiheessa jäävuori näytti lähinnä

kuivumaan ripustetulta lakanapyykiltä...

... mutta sininen valaistus muuttaa ilmettä jo paljon.

Kivimies ja -nainen painavien näytteiden kimpussa.
Mites sen ergonomian kanssa, Jari...?

Isolla laminointikoneella suurten paneelien pohjustaminen käy näppärästi
- varsinkin kun on Jukan tapainen tosiammattilainen asialla.

Museologia. Nyt.

Ohhoh. Kaikesta kiireestä huolimatta sain juuri palautettua viimeisen museologianopintojeni esseen. Viikonloppuna kirjoittelin toiseksi viimeistä tehtävää sukulaismökin kevättöiden lomassa, ja samoilla energioilla sain tänään viimeisteltyä viimeisenkin tehtävän.

Museologian opinnot osuivat erittäin hyvään saumaan. Vuosi sitten minulla oli vielä täysi työ pysyä arkipäivän tehtävissä kärryillä, joten opinnot olisivat tuntuneet lähinnä ylimääräiseltä rasitukselta, enkä olisi saanut niistä näin paljon irti. Ajoitus sopi hyvin kohdalleen myös sen vuoksi, että tänä talvena ja keväänä meillä on keskusteltu lähinnä uuden museokeskuksen ja hyvinvoinnin palvelualueen vuoksi esimerkiksi näyttelyiden ja museopedagogiikan yleisistä suuntaviivoista, ja näitä keskusteluja olen voinut hyödyntää opinnoissa.

Museologia ei niinkään ole antanut minulle valmiita vastauksia, mutta sen sijaan museologian opiskeleminen on auttanut minua kysymään tärkeitä kysymyksiä museotyön eri osa-alueista. Millä perustein valitaan näyttelyiden aiheet tai kokoelmiin talletettavat objektit? Mikä merkitys on tiedottamisella ja markkinoinnilla? Mikä merkitys museon yleisötyöllä ja näyttelyillä on vieraiden opettamisessa? Millaisia yhteiskunnallisia arvoja museotyö heijastaa ja miksi? Mikä merkitys museolla on yhteiskunnassa?

Tiivistetysti voisi sanoa, että museologian opiskelu on auttanut minua tiedostamaan museotyön merkitystä. Mitään työtä ei museossa pitäisi tehdä vain tekemisen vuoksi, vaan jokaisen tallennetun esineen, toteutetun näyttelyn tai opastetun kierroksen pitäisi palvella jotain tietoisesti harkittua, haluttuja arvoja vahvistavaa päämäärää.

Linturetkelle!

Luonnossa liikkuminen on todistetusti mitä parhain rentoutumisen keino, jopa parempi kuin sohvalla tai omassa sängyssä makoilu. Sitä oli kuitenkin hieman vaikea muistaa, kun tiistaiaamuna herätyskello soi vähän yli neljältä ja kehotti vaihtamaan lämpöisen sängyn luonnontieteellisen museon porukan linturetkeen.

Viimeisetkin unenrippeet karisivat silmistä, kun päästiin ensimmäiselle retkikohteelle: Maaningan Lapinjärven lintulavalle. Lava oli mitä mainioin lintujentarkkailupaikka: tulvavesi oli houkutellut niin vesilintuja kuin kahlaajiakin levähtämään ja ruokailemaan.

Hyvät eväät ovat olennainen osa luontoretkeä.
Vasemmalla pyllistelee Tilhi ja taustalla puhaltelee kaulushaikara.

Evästauon ja muutaman lyhyen pysähdyksen jälkeen ("seiiiiis! tuo pieni musta piste tuolla on meriharakka!") päädyimme Patalahdelle. Patalahdella lintuja näkyi selvästi vähemmän kuin Lapinjärvellä, mutta nähtävää ja kuultavaa riitti sielläkin. Ennätimme jo ilahtua kesän ensimmäisestä pajulinnusta, joka kuitenkin paljastui huijariksi. Leppälinnunpahus se siellä vain luritteli pajulinnun säettä, ihan meitä hämätäkseen.

Päivän viimeinen retkikohde oli kuohuva Korkeakoski. Myöhemmin kesällä Korkeakoskella voi ihailla Pohjois-Savon komeimpia myyränporras- ja hajuheinäkasvustoja, joista osa uinuu nyt vielä lumen alla.

Maaningan Korkeakoski pauhasi komeasti! Myöhemmin kesällä
nimi on lähinnä vitsi, kun koski kuivuu säälittävän pieneksi noroksi.

Notkossa oli vielä lunta maassa.

Ai niin, se lajilista. Tarkkaa kirjaa ei retkellä pidetty, mutta viiden tunnin linturetkellä havaittiin ainakin seuraavat lajit (kollegat - täydentäkäätten):

silkkiuikku
härkälintu
tavi
haapana
sinisorsa
jouhisorsa
lapasorsa
uivelo
tukkasotka
joutsen
mustaviklo
liro
punajalkaviklo
taivaanvuohi
meriharakka
valkoviklo
suokukko
kuovi
töyhtöhyyppä
nokikana
kaulushaikara
kurki
varis
harakka
naakka
naurulokki
kalalokki
harmaalokki
pikkulokki
ruskosuohaukka
teeri
fasaani
räkättirastas
punakylkirastas
niittykirvinen
peippo
järripeippo
kiuru
talitiainen
sinitiainen
punarinta
leppälintu
Tilhi (ssp. Canis familiaris)