Iskäää! Tää oli tosi kiva retki!

"Hei entäs jos tänne ei tulekaan ketään?" kysyi opaskollegani Sanna-Kaisa Rautio, kun kello läheni uhkaavasti viittä, eikä Neulamäen tapaamispaikalla ollut vielä yhtäkään innokasta luontoretkeilijää.
"No, sitten meillä on vapaailta. Jos nyt kuitenkin käväiset vielä näkötornilla sen varalta, että joku odottelee meitä siellä", ehdotin.

Sanni lähti tarkistuskierrokselle, ja kuin taikaiskusta tapaamispaikalle karautti yhtäkkiä useita autoja. Katselin autoista purkautuvaa porukkaa, ja äimistyin: onko mahdollista, että kaikki osallistujat ovat miespuoleisia?!? Tavallisesti luonto- ja varsinkin perheretkille suuntaavat lähinnä naiset jälkikasvuineen. Viime hetkellä joukkoon liittyi sentään yksi äiti kahden tyttärensä kanssa, joten sukupuolijakauma ei päässyt pahasti heilahtamaan epätodennäköisyyden tuolle puolen.

Neulamäen metsät esittivät eilen parhaita puoliaan. Hyttysiä oli varsin kohtuullisesti verrattuna edellisen viikon valmistelureissuun; vettä ei satanut eikä aurinkokaan paahtanut liikaa. Retkellä pääsimme ihastelemaan niin luonnonsuojelualueen vanhaa metsää kuin näkötornista avautuvia maisemiakin. Ja kaiken kruunasivat juuri kypsyneet mustikat. Evästä riitti napsittavaksi kädenojennuksen päässä. Eläköön suomalaiset jokamiehenoikeudet!

"Vielä on kesää jäljellä, vielä tulee kauniita päiviä...!"
lauloi myöhäinen peippokoiras toiveikkaasti.
kuva: http://www.flickr.com/photos/blockedroad/4683155444/sizes/l/in/photostream/

Isä ja pojat rakentamassa oravalle kotia...

... johon tuli hieno kääpäkatto ja evästä pitkäksi aikaa.

Patikointitahti pidettiin alusta loppuun hyvin leppoisana, jotta kolmevuotias kuopuskin jaksaisi. Taukoja tuli pidettyä varsinaisten luontorastien lisäksi aivan itsestään: aina kun retkeläiset huomasivat jotain kiinnostavaa, pysähdyttiin sitä ihmettelemään porukalla. Koska meitä oli yhteensä vain reilut 10, jokainen ennätti katsella ihan läheltä kuusenneulasnahikasta ja kävelyttää metsäsittiäistä kädellään. (Jösses, kun se kutitti!)

Sanni esittelee kuusenneulasnahikasta.

Oli upeaa huomata, miten lapset innostuivat hetki hetkeltä enemmän. Nuppineulan kokoiset kantarellinalut saivat pienimmän kiinnostumaan kovasti sienistä: "Nyt mä haluun löytää ison sienen! Eiku pienen sienen! Tai Ihan Oman Sienen!" Mieluisin tehtävä taisi kuitenkin olla luonnon värikirjon etsiminen ja tallentaminen omaan väripalettiin. Vaikka patikointia oli takana lähes kaksi tuntia eikä eväitäkään oltu vielä syöty, kuului viimeisessä ylämäessä ruikutuksen sijaan ihastuneita huudahduksia. Oi miten ihana pinkki! Onko sulla jo tällaista violettia? Hei, mä löysin ihan mustan lehden!

Ja kyllä mieltä lämmitti parin pikkupojan huudahdus, kun he pinkoivat viimeisen etapin kohti lähtöpaikkaa ja autoa: "Iskäää! Tää oli tosi kiva retki!!"