maanantai 4. heinäkuuta 2011

Isoja kananmunia! Vallllltava mammutti!

Lauantaina (joka sattumoisin oli Kuopion museon 104-vuotispäivä) kävin museossa erään varsin nuoren mutta sitäkin innokkaamman museofanin kanssa. Museo näyttää olevan yksi pikkuneidin suosikkiretkikohteista - tätä päivää oli odotettu viikkotolkulla! Elämänsä kolmannella museokäynnillä neiti kulki näyttelyissä kuin kotonaan ja muisti jo melko hyvin, mitä kaikkea siellä voi nähdä.

On mainiota seurata, mihin kaksivuotias kiinnittää huomiota ja millä tavoin hän liikkuu museossa, jos häntä ei yritä ohjata mitenkään. Ainakin tämä muksu keskittyy säntäilemään lempipaikkojensa välillä uudestaan, uudestaan ja uudestaan. Liukumäkeen! Mennäänkö katsomaan mammuttia? Karhu nukkuu pesässään - laitetaan sille yövalo! Isot linnut lentää katossa... oho. Liukumäkeen! Mammutin luo! Piirtämään! Karhuhuoneeseen! ... ja niin edelleen ja niin edelleen, niin pitkään kuin virtaa riittää. Ja energiaa riitti moneksi tunniksi. Välillä käytiin syömässä eväitä ja nukkumassa päiväunia, mutta loppupäivästä palattiin taas museoon.

Vanha nukkekoti, tutun Tilhi-koiran näköiset sudet ja valllllltava mammutti ovat toki elämyksiä pienelle lapselle. Mutta Suurten Suosikkien rinnalla kalpenee niin mammutti kuin liukumäkikin. Museossa ei ole mitään parempaa kuin kananmunat! On tosi pieniä kananmunia (punakylkirastaan pesässä), rikkinäisiä kananmunia (selkälokkivitriinissä minkin hampaissa) ja ISOJA kananmunia (joutsenten hoivissa). Niistä kerrotaan äidille ja isälle ihan ensimmäisenä museoretken jälkeen.

Täytyy myöntää, että siitä on varmaan aika kauan, kun itse olen saanut vastaavanlaisia kicksejä kananmunista. Mutta periaatteessa sama pätee aikuisiin museokävijöihin. Tuttu esine tai eläin saattaa kiinnittää huomion paremmin kuin outo. Ehkä se herättää uteliaisuutta: miksi jotain näin arkipäiväista on esillä museossa? Tuttu esine tai eliö voi olla olennainen osa jotain laajempaa mutta tuntematonta ilmiötä. Parhaassa tapauksessa uusi näkökulma voi auttaa oivaltamaan suurempia kokonaisuuksia ja muuttaa arkipäiväisimmätkin asiat jännittäviksi ja kiehtoviksi.

2 kommenttia:

hietzu kirjoitti...

Tämä sai hymyilemään. :) Voi niitä lapsuuden pieniä iloja! Tai pitäisi sanoa suuria, suurilta ne varmasti silloin tuntuivat. Mutta niinhän se on, että pienetkin asiat voivat herättää aikuisissakin suuria tunteita ja muistoja.

Mari Wikholm kirjoitti...

Sanos muuta! Sekä ilot että surut tuntuvat lapsesta valtavilta.

Lähetä kommentti