Suomalaiset sisupussilinnut

Tänään avattiin Kuopion museon parvihuoneeseen Markus Varesvuon Selviytyjät-luontokuvanäyttely. Huikean kauniissa valokuvissa seikkailevat pohjoisen linnuston sitkeimmät sissit, ne jotka eivät lennä talveksi etelään vaan sinnittelevät ympäri vuoden kotimetsissään ja tuntureilla. Savon Sanomat haastatteli artikkelissaan tätä kansainvälisestikin tunnettua luontokuvaajaa, joka hehkuttaa lempivuodenaikaansa: talvella valo on kaunista ja kesän auringonpaahdetta pehmeämpää lumen pinnasta heijastuessaan.

Ensimmäiset näyttelyvieraat saapuivat heti aamukymmeneltä. Nähtävästi tämän näyttelyn aihe kiinnostaa niin kokeneita lintuharrastajia ja valokuvaajia kuin lapsiperheitä ja urbaaneja luonnonystäviäkin. Kuvat ovat todella eläviä: sankassa lumisateessa lentävä korppi tai veikeästi kurkisteleva kuukkeli voittavat heti katsojien sympatiat puolelleen. Eikä koko tarina välttämättä edes aukea ensimmäisellä katselukerralla.

Selviytyjien yhteyteen on suunniteltu useitakin yleisötapahtumia. Tulevana sunnuntaina kuopiolainen lintuharrastaja Asta Lähdesmäki esitelmöi lintulaudoilla vierailevista lintumaailman selviytyjistä. Ensi viikolla on minun vuoroni kertoa metsien talvilinnuista Lasten Pakkaspäiviin liittyvillä opastuskierroksilla. Talvisia tapahtumia on siis tarjolla kaikenikäisille.

Lähes kaikki kuvat ovat seinällä - nyt on aika asentaa valoja.

"Seinänpesijöiden" käyttäminen ehkäisee heijastuksia.

Hmm. Näihin valokuviin olisi toinen seinän väri sopinut paremmin...

"Kuukkelin kotimetsä" on lempikuvani tässä näyttelyssä.
Kuva: Markus Varesvuo

Hidastelevatko perhoset?

Viikon ympäristöuutisen mukaan päiväperhoset eivät ole pystyneet siirtymään yhtä nopeasti kohti pohjoista kuin muuttuneet ilmasto-olosuhteet mahdollistaisivat. Parinkymmenen viime vuoden aikana tätä viivettä on syntynyt päiväperhosille Euroopassa keskimäärin 135 km - linnuille hieman enemmän.

Karttaperhonen (Araschnia levana)  Kuva A. ja E Ylönen

Pohjoisilla alueilla, kuten Suomessa, perhosten leviäminen pohjoisemmaksi on ollut kuitenkin keskimääräistä nopeampaa, ja meille onkin viime vuosina saapunut koko joukko uusia lajeja samalla kun aiemmin vain Etelä-Suomessa esiintyneistä lajeista on tullut Keski- ja Pohjois-Suomen asukkeja. Hyviä esimerkkejä näistä ovat karttaperhonen, keisarinviitta, häiveperhonen ja pikkuhäiveperhonen. Sama ilmiö koskee myös monia yöperhosia: esimerkiksi komeat tammiritari-, aaltoritari- ja keltaritariyökkönen ovat levinneet viime vuosina jo Pohjois-Savon korkeudelle.

Ilmaston lämpenemisestä seuraa myös yhä useammin Suomeen asti yltävät perhosten massavaellukset etelämpää Euroopasta. Näistä muistamme hyvin toissavuotisen ohdakeperhos- ja viimekesäisen sinappiperhosvaelluksen.

Sinappiperhonen (Pieris daplidice)      Kuva J. Kettunen

                                                                                   

Jos ilmaston lämpeneminen jatkuu ennustetulla tavalla, uusien lajien vyörylle ei näy loppua lähitulevaisuudessa. Toisaalta monille meidän viileämpään ilmastoon sopeutuneille lajeille voi käydä huonosti ilmastonmuutoksesta aiheutuvan elinympäristöjen muutosten vuoksi.

Uusi vuosi, uudet tuulet

Vuodenvaihteen tienoilla on hyvä viettää muutama päivä suunnitellen tulevaa vuotta ihan kaikessa rauhassa. Tai realistisemmin ajatellen: se olisi hyvä. Ehkä se ensi vuonna jo onnistuu.

Pikaisellakin katselulla tämä vuosi näyttää minun osaltani erittäin mielenkiintoiselta ja vaihtelevalta. Tiedossa on tiukkoja tutustumismatkoja niin Suomessa kuin ulkomaillakin, sillä perusnäyttelyiden uusimiseen tarvitaan valtavasti ideoita ja tietoa toteutuksesta. Nämä tutustumismatkat päästiinkin jo aloittamaan pikaisella Tukholman-reissulla pari viikkoa sitten. Matka ansaitsee ihan oman blogikirjoituksensa - siitä siis lisää hieman tuonnempana.

Kotiympyröissä yksi tärkeimmistä tämän vuoden tavoitteistani on hahmottaa museon ympäristökasvatuksen päälinjat: kokeilla uusia museopedagogisia toimintatapoja ja kehittää omatoimimateriaalia näyttelyihin. Eikä unohtaa sovi omaakaan koulutusta. Museologian opintoni ovat paria raporttia vaille valmiit, ja jo kuukauden päästä alkaa seuraava Museoliiton koulutus, joka käsittelee markkinointia. Ja tietenkin vuoteen mahtuu museokaupan tapaisten juoksevien asioiden lisäksi viisi vaihtuvaa näyttelyä, joista eniten työtä vaatii syksyllä avautuva liito-oravanäyttely. Töitä riittää, ja hyvä niin.

Vuodenvaihteessa tehtiin päätös lasten ja nuorten hyväksi: Kuopion museossa päätettiin luopua alle 18-vuotiaiden pääsymaksusta. Nyt kaikki Kuopion kaupungin museokohteet ovat lapsille ja nuorille ilmaisia. Toivottavasti tämä osaltaan rohkaisee nuoria museoon - nyt ei ainakaan pääsymaksu ole esteenä. Toki nuorten museovieraiden houkuttelemiseen tarvitaan paljon muutakin. Itse toivoisin, että museo olisi esimerkiksi kirjaston kaltainen käyntikohde: mukava koko kansan olohuone, jonne olisi helppo piipahtaa silloin tällöin, yhdessä kavereiden kanssa tai itsekseen.

Lämpöiset jouluntoivotukset!

Nimittäin kirjaimellisesti. Naputtelen tätä Helsingissä, missä valkeasta joulusta voidaan tänä vuonna vain haaveilla. Siitäkin huolimatta: oikein hyvää joulua itse kullekin säädylle :-)

Vipinää Teatterimuseossa

Olen jo pitkään halunnut käydä Teatterimuseossa, ja tällä Helsingin-reissulla suunnitelma vihdoin toteutui. Kuulin museologianopiskelijakollegaltani, Teatterimuseon johtaja Helena Kalliolta, että joulunaluspäivät ovat museossa varsin kiireisiä, sillä koululaisryhmiä tulee lähes joka päivä kokeilemaan erilaisia työpajoja. "Sepä hyvä!" totesin vain, sillä näyttelyiden lisäksi näpistäni mielelläni ideoita muiden museoiden opastuksista ja yleisötapahtumista. Minkä nuorena varastaa, sen vanhana omistaa, sanoo vanha savolainen sananlasku.

Ja vipinää Teatterimuseossa todella riittikin. Vierailupäivänäni museossa hääräsi kaksikin koululuokkaa, joista toinen osallistui Teatteriseikkailu-työpajaan ja toinen teki omatoimista Teatteripeli-suunnistusta. Teatteriseikkailussa pääpaino tuntui olevan erilaisissa draamallisissa tehtävissä: testattiin, miten valaistus tai musiikki vaikuttavat näyttämön tunnelmaan; kokeiltiin liikkuvan kuvan kanssa näyttelemistä ja tanssimista sekä lopuksi valmistettiin pieni näytelmä. Varsinaista näytelmää en sentään ilennyt mennä pällistelemään ilman ryhmän lupaa, minähän esitin vain turistia.

Arkadia-teatterin estradi. Vain näyttelijät puuttuvat.

Teatterimuseon perusnäyttely Backstage on jo itsessään erittäin toiminnallinen lukuisine kokeilupisteineen eli sopii loistavasti myös omatoimiseen työpajatyöskentelyyn. Näyttelytilan sokkeloinen rakenne helpottaa tehtäviin keskittymistä: työparit tai pikkuryhmät eivät ole kaikkien museovieraiden silmien alla ja ehkä uskaltavat paremmin heittäytyä improvisointia vaativiin tehtäviin. Sokkeloisuus tekee tilasta myös teatterimaisen pukuvarastoineen ja näyttämöineen.

Lähes kaikkiin esineisiin saa museossa koskea, ja esimerkiksi pukuvaraston vaatteet ovat kokeiltavissa ja käytettävissä. Eivätkö esineet sitten häviä tai vahingoitu? ihmettelin ääneen. Opas Aino Järvi-Eskola kertoi, että varsinkin puvut kuluvat toki käytössä, mutta se on vain hyvä. Teatterimuseo on ainoa laatuaan Suomessa ja materiaalia suorastaan tulvii museoon: kaikkea ei millään voi säilyttää kokoelmissa, jonne valitaan vain museaalisesti arvokkaimmat esineet.

Pukuvaraston runsautta.

Museon inspiroiva ilmapiiri teki suuren vaikutuksen. Toimintapisteet houkuttelivat tekemään ja kokeilemaan itse, ja vastahakoisemmatkin teinit näyttivät lopulta innostuvan työpajoista. Voin hyvin ymmärtää, että museo on myös suosittu paikka järjestää lasten syntymäpäiväjuhlat tai firman pikkujoulut. Tänne olisi hyvä tulla joskus uudestaan ja osallistua itse johonkin työpajaan.

Viimeistä kivityöpajaa viedään

Muutama päivä sitten oli viimeinen Aikamatka maisemaan -näyttelyyn liittyvä oheistapahtuma, kun innokas neljäsluokkalaisten ryhmä osallistui kivityöpajaan.

GTK:n tutut puuhanaiset ja -miehet (etunenässä Satu Hietala ja Jari Nenonen) olivat suunnitelleet hienon työpajakokonaisuuden. Lyhyessä alustuksessa pohdittiin, mihin kiveä oikein tarvitaan jokapäiväisessä elämässä, ja mitä kaikkea voi kiviharrastuksesta saada irti. Alustuksen jälkeen luokka jaettiin muutaman hengen pienryhmiin. Jokainen oppilas sai valita itselleen kivinäytteen, jota sitten porukalla lähdettiin määrittämään eri työpisteissä. Kun näytteelle oli löytynyt oikea nimi, saivat oppilaat palkinnoksi Retkeilijän kivioppaan. Nopeimmat ennättivät vielä askarrella hienon timantin joulukuuseen ripustettavaksi, ja työpaja päättyi näyttelykierrokseen.

Satu Hietala ja Kauko Turpeinen esittelevät magneettisia kivilajeja.
Rautajauheesta tulee magneetin avulla kummallisen näköisiä muodostelmia.

Muistiinpanot auttavat määrittämisessä.
Kuohuuko suolahappo, jos sitä tipauttaa kivelle?

Kivilajin määrittäminen on siinä mielessä hauskaa puuhaa, että useimmat määritysmenetelmät eivät vaadi erikoisosaamista tai -välineitä. Kiven kovuutta voi mitata kynnellä tai veitsellä raaputtamalla tai kokeilemalla, onnistuuko sen avulla naarmuttamaan lasia. Kivellä voi piirtää naarmun posliininpalaan ja tarkastella viirun väriä, eikä magneettisuudenkaan toteaminen paljoa vaadi. Lisäksi työpajaan kuului mikroskooppipiste, jossa päästiin katsomaan aivan läheltä mm. kultahippuja, trilobiittifossiilia ja meteoriitinkappaletta.

Mikroskooppipisteessä eniten ihmetystä herätti dinosauruksen
fossiloitunut luu. Sääli, ettei niitä ole löytynyt Suomesta!

Näyttelyssä päästiin kirjaimellisesti kosketuksiin yleisimpien maalajien kanssa.

Minun roolini oli varsin kevyt: lähinnä neuvoin mikroskoopin käyttöä ja autoin viimeisessä pisteessä geologi Kauko Turpeista, joka tarkisti kivilajien määritykset ja jakoi osallistujille kivioppaat. Aikaa siis jäi mukavasti oppilaiden touhun seuraamiseen. Innostus oli valtavaa, ja ilmeisesti osallistujat myös todella oppivat jotain. Kaikki osasivat määrittää kivinäytteensä aivan oikein, ja viimeistään näyttelykierroksella selvisi, miten suuri osa arkisista puuhistamme liittyy tavalla tai toisella kiviin hampaiden harjaamisesta lähtien.

Kivityöpaja oli mitä hienoin päätös Aikamatka maisemaan -oheistapahtumien sarjaan. Luentoja, opastuksia ja retkiä on ollut ohjelmassa kymmenen, ja osallistujia on yhteensä ollut kolmisen sataa - yllättävän paljon! Eivätkä luvussa ole vielä edes mukana tuhannet näyttelyvieraat.

Eipä tässä oikein muuta voi sanoa kuin kiittää lämpimästi GTK:n väkeä, etenkin Jaria ja Satua! On meillä ollut aika matka!

Talo täynnä tonttuja

Joulukuu on alkanut (vaikka ulkona sää muistuttaakin lokakuuta), ja joulunäyttely saatiin hyvissä ajoin valmiiksi ennen ensimmäistä adventtia. Metsänväen joulukisa -näyttelystä on jo tullut positiivista palautetta, ja hauska se onkin!

Majavan pitämässä JouluCup Puhvetissa tarjolla ainakin kalaa ja kuumaa kahvia.
"Syö nyt se särkesi äkkiä, saukonpahus - täällä on muitakin jonossa!" hoputtaa naali.

Tällä parivaljakolla on joka joulu ihan omat juttunsa. Heikon jäätalven
vuoksi he eivät päässeet pilkille saimaannorppien seuraan,
joten joulukalat on haettava Majavan Puhvetista.

Ennakkosuosikki Masa-tonttu ottaa vauhtia aitoon T-tyylin hyppyyn.

Perusnäyttelyn puolelle saatiin perinteisten joulutonttujen lisäksi tänä vuonna metsänhaltijoita, menninkäisiä, keijuja ja muita kansanperinteen satuolentoja. Uudet nuket ovat Suomen Nukketaiteilijoiden käsialaa, ja ne ovat levittäytyneet myös kulttuurihistorialliselle puolelle. Lapset ja muut samanhenkiset voivat huvikseen koettaa laskea näkemänsä tontut Kuopion museossa - mutta tunnetusti tontut ovat salaperäisiä ja vikkelästi liikkuvia! Kenties jonain päivänä tonttuja on enemmän liikkeellä, jonain päivänä vähemmän....

Ja näin aukeaa saimaannorpan vitriini...

... jotta hylkeet saisivat seurakseen joulutonttuja...

... ja pitkähiuksisen vedenhaltijan kalaonnea tuomaan.