Kasviharrastajat Ahvenanmaalla

Putkilokasvityöryhmän järjestämä seminaari ja retkeily suuntautui Ahvenanmaalle juuri kun koko Suomen yllätti kesän ensimmäinen kunnon helleaalto. Seminaari järjestettiin Maarianhaminassa 9.-12.6.2011 ja sinne kokoontui runsaslukuinen ja innokas joukko kasvialan ammattilaisia ja harrastajia tavanomaista aikaisemmasta ajankohdasta, pidemmästä ajanjaksosta ja "hankalasta" matkasta huolimatta. Tai juuri näistä seikoista johtuen: olihan Ahvenanmaan luonto mielenkiintoisimmillaan!

Kymmenien kasviharrastajien kohdatessa toisensa kiinnostavien kohteiden äärellä meno lähenee aitoa paparazzimeininkiä! Julkkiksina tällä kertaa tikankontti (Cypripedium calceolus), ukkoetana (Limax cinereoniger) ja pesäjuuri (Neottia nidus-avis).

Tapahtuma on koonnut lähes 30 vuoden ajan kasveista kiinnostuneita ihmisiä ikään, sukupuoleen tai ammattiin katsomatta eri puolille Suomea tutustumaan kunkin alueen erikoisuuksiin ja tapaamaan toisiaan. Vuonna 2002 saimme kunnian järjestää Kasviharrastajaseminaarin nimellä kulkevan tapaamisen Kuopiossa. Tämänvuotisen retkeilyn suosio vahvisti jälleen, että sille on tilaus jatkossakin.

Pähkinäpensaslehtoa Ramsholmenin luonnonsuojelualueella Jomalassa.

Matkamme suuntautui Maarianhaminan ohella Lemlandin, Jomalan, Finströmin, Saltvikin ja Sundin kuntien alueille. Jo tulopäivänä aloitimme 3 tunnin kävelyllä Maarianhaminassa, missä reitin varrelle osui aikoinaan kaupungin yhteisenä laitumena toiminut Tullarns äng. Pohjoissavolaisesta näkökulmasta varsin eksoottista kasvilajistoa valottivat 40 vuoden kokemuksella Carl-Adam ja Eeva Hæggström. Tapasimme mm. karhunlaukan (Allium ursinum), iharuusun (Rosa mollis), käärmeenkielen (Ophioglossum vulgatum), hammasjuuren (Dentaria bulbifera) ja veripunakämmekän (Dactylorhiza incarnata ssp. cruenta). Aivan kaupungin keskustassa näimme turkinpähkinän (Corylus colurna), saksanpähkinän (Juglans regia) ja ruusuorapihlajan (Crataegus x media).

Terhi karhunlaukkapellossa.

Tummanpuhuva veripunakämmekkä merenrantaniityllä.

Innokkaimmat eivät malttaneet tyytyä tähän vaan nappasivat päivän päätteeksi pyörät alleen muiden jäädessä saunomaan, uimaan vilvoittavassa meressä ja viettämään iltaa Övernäsgårdenin grillipaikalla. Syreenit (Syringa vulgaris), koiranputket (Anthriscus sylvestris) ja metsäkujenpolvet (Geranium sylvaticum) kukkivat runsaina. Tienpientareet olivat niittämättä ja iltaisin ilma oli tuoksuja tulvillaan.

Iltaretkilläni kohtasin vaeltajan Euroopasta eli komean amiraalin.

Perjantaina matkasimme koko päivän retkelle Nåtön ja Järsön alueille. Tutustuimme upeaan hoidettuun lehtoniittyyn ja myös hoitamattomaan metsittyneeseen alueeseen. Merenrantojen ketojen ja puoliavoimien, runsaslajisten lehtoniittyjen kasveja ovat iso- ja katkeralinnunruohot (Polygala vulgaris, P. amarella), haavayrtti (Sanicula europaea), seljakämmekkä eli Adam och Eva (Dactylorhiza sambucina), miehenkämmekkä (Orchis mascula), kalkkimaariankämmekkä (Dactylorhiza fuchsii) ja hienostunut räpelö (Briza media).

Räpelö on rehevien niittyjen ja lettosoiden heinä.

Lounastimme Nåtön biologisella asemalla, missä iloksemme konsertoivat satakieli ja luhtakerttunen. Muita päivän lintulajeja (kasviharrastajat bongailevat myös lintuja!) olivat kultarinta, mustapääkerttu, lehtokerttu, mustakurkku-uikku, merihanhi ja myös kirjokerttu mainittiin, mutta jäi itseltäni tunnistamatta.

Merenrantaa hallitsivat paikoin oratuomi (Prunus spinosa), tyrni (Hippophaë rhamnoides) ja isolaukku (Rhinanthus serotinus ssp. vernalis) sekä lampaat.

Iltapäivällä vierailimme Nåtön länsiosissa Västerskogin vanhassa kuusimetsässä, Harskatanin hoidetulla merenrantaniityllä sekä Järsön eteläosissa. Päivän ilonaiheita olivat uhanalaisen lahokaviosammalen (Buxbaumia viridis), kukkivan miekkavalkun (Cephalanthera longifolia) sekä jäätelökioskin löytyminen.

Retkemme kuvatuimpia kasveja oli upea miekkavalkku.

Lauantaina retkeilyn ohjelmaan mahtuivat niin Ramsholmenin luonnonsuojelualue Maarianhaminasta pohjoiseen kuin Kastelholman linna ja Bomarsundin linnoituskin. Näillä historiallisilla paikoilla keskityimme kuitenkin venäläisten mukanaan tuomaan idänukonpalkoon (Bunias orientalis), maassamme levinneisyydeltään lounaiseen ojatädykkeeseen (Veronica beccabunga), eurooppalaiseen tulokkaaseen hyvänheikinsavikkaan (Chenopodium bonus-henricus) tai pikku- ja sakarahanhikkien (Potentilla tabernaemontani, P. neumanniana) karvoituksissa ilmeneviin eroihin. Mukavia lintuhavaintoja kertyi jälleen: ristisorsa, pilkkasiipi ja merikotka.

Idänukonpalko oli Venäjän keisarikunnan tuliainen, joka on valloittanut tehokkaasti Kastelholman linnan vallit ja viihtyy myös Bomarsundissa.

Niinikään ohjelmaan mahtui käyttöömme varatun Ahvenanmaan suurimman linja-auton ilmastoinnin hajoaminen. Onneksi etukäteen ilmoitettu osallistujien joukko oli pienentynyt niin, että mahduimme myös toiseksi suurimpaan bussiin, missä ilmastointi toimi ihanasti! Matkamme saattoi jatkua Ahvenanmaalla leviävän, ilmastonmuutosta indikoivan soikkokämmekän (Orchis militaris) luokse.

Kasviretkeläiset vilvoittelemassa "ulkosaaristossa".

Sunnuntaina aamupäivällä jäljellä oli perinteinen seminaari, missä kuullaan kasvityöryhmän ajankohtaiset tiedotukset sekä vaihdetaan alueelliset kuulumiset maakunnittain.

Suuri kiitos järjestäjille mieliinpainuvasta kokemuksesta! Ensi vuonna tavataan Hankoniemellä.

Bomarsundin maisemia kuvaamassa. (Kuva Anne Grönlund)

Isoja kananmunia! Vallllltava mammutti!

Lauantaina (joka sattumoisin oli Kuopion museon 104-vuotispäivä) kävin museossa erään varsin nuoren mutta sitäkin innokkaamman museofanin kanssa. Museo näyttää olevan yksi pikkuneidin suosikkiretkikohteista - tätä päivää oli odotettu viikkotolkulla! Elämänsä kolmannella museokäynnillä neiti kulki näyttelyissä kuin kotonaan ja muisti jo melko hyvin, mitä kaikkea siellä voi nähdä.

On mainiota seurata, mihin kaksivuotias kiinnittää huomiota ja millä tavoin hän liikkuu museossa, jos häntä ei yritä ohjata mitenkään. Ainakin tämä muksu keskittyy säntäilemään lempipaikkojensa välillä uudestaan, uudestaan ja uudestaan. Liukumäkeen! Mennäänkö katsomaan mammuttia? Karhu nukkuu pesässään - laitetaan sille yövalo! Isot linnut lentää katossa... oho. Liukumäkeen! Mammutin luo! Piirtämään! Karhuhuoneeseen! ... ja niin edelleen ja niin edelleen, niin pitkään kuin virtaa riittää. Ja energiaa riitti moneksi tunniksi. Välillä käytiin syömässä eväitä ja nukkumassa päiväunia, mutta loppupäivästä palattiin taas museoon.

Vanha nukkekoti, tutun Tilhi-koiran näköiset sudet ja valllllltava mammutti ovat toki elämyksiä pienelle lapselle. Mutta Suurten Suosikkien rinnalla kalpenee niin mammutti kuin liukumäkikin. Museossa ei ole mitään parempaa kuin kananmunat! On tosi pieniä kananmunia (punakylkirastaan pesässä), rikkinäisiä kananmunia (selkälokkivitriinissä minkin hampaissa) ja ISOJA kananmunia (joutsenten hoivissa). Niistä kerrotaan äidille ja isälle ihan ensimmäisenä museoretken jälkeen.

Täytyy myöntää, että siitä on varmaan aika kauan, kun itse olen saanut vastaavanlaisia kicksejä kananmunista. Mutta periaatteessa sama pätee aikuisiin museokävijöihin. Tuttu esine tai eläin saattaa kiinnittää huomion paremmin kuin outo. Ehkä se herättää uteliaisuutta: miksi jotain näin arkipäiväista on esillä museossa? Tuttu esine tai eliö voi olla olennainen osa jotain laajempaa mutta tuntematonta ilmiötä. Parhaassa tapauksessa uusi näkökulma voi auttaa oivaltamaan suurempia kokonaisuuksia ja muuttaa arkipäiväisimmätkin asiat jännittäviksi ja kiehtoviksi.

Luontopedagogi aloitti pestin

Tänään 1.7.2011 aloitin työni Kuopion luonnontieteellisen museon vakituisena luontopedagogina :-) Nimike vaihtuu ja työtehtävissä painotetaan enemmän ympäristökasvatusta, mutta pääosin meininki jatkuu entisenlaisena.

Todiste Suuresta Muutoksesta:

Kukkoilua

"Antaa tulla vain, yksi kerrallaan tai vaikka kaikki yhtä aikaa!

Katsotaan, kuka tällä tunkiolla ottaa turpiinsa! Täältä löytyy
kuulkaas SEMMOINEN kukko ettette toista ole nähneet!"

Uhitteluasentoon konservoidulla kukolla on totisesti asennetta. Äkkiseltään on vaikea uskoa, että ilmeikäs olemus on oikeastaan täysin keinotekoinen luomus. Täytetyssä linnussa aitoa on vain nahka, höyhenet, nokka ja jalat - varsinainen elävöitys on osoitus konservaattorin ammattitaidosta. Ja tätä ammattitaitoa kyllä löytyy Terho Hämäläiseltä, Suomen ainoalta konservointimestarilta.

Oikeanlaisen asennon ja ilmeen etsiminen on konservointityön perusta. Tästä kukosta haluttiin uhkaavan näköinen, joskaan ei ihan verisesti tappelevaa, joten ensimmäinen askel oli kukkotappelukuvien selaaminen. Internet on pullollaan sopivia kuvia, kun vain osaa käyttää sopivia hakusanoja: verkosta tämänkin kukon esikuva lopulta löytyi.


Joten kukko pakastimesta sulamaan ja mittanauha valmiiksi! Mittauksia tarvitaan keinotekoisen kropan rakentamiseen. Jos tekokroppa on muutamankin millin liian iso, ei nahka mahdu sen päälle, sillä nahka ei juuri veny. Ja jos kroppa on liian pieni, nahka roikkuu eläimen päällä kuin telttamainen vaate. Ei hyvä.

Eläinten täyttäminen on kirjaimellisesti raadollista puuhaa. Vatsapuolelle vedetään kunnon viilto, lihan päälle ripotellaan nestettä imevää perunajauhoa ja nahka nyljetään varovasti lihaskerroksen yltä. Kaikki pehmyt kudos ja suurin osa luista otetaan pois, vain jotkut raajojen luut ja pääkallo jätetään osaksi lopullista tekokroppaa. Pääkallokin toki tyhjennetään kaikesta ajatteluun sopivasta aineksesta.

Nahkan käsittely on olennaisen tärkeä osa konservointityötä. Nahka karvoineen höyhenineen päivineen pestään ja kuivataan hiustenkuivaajalla. Lisäksi on huolehdittava siitä, että nahkaan ei pesiydy kutsumattomia vieraita, tuhohyönteisiä. Aikanaan nahkat käsiteltiin ronskisti arsenikilla ja muilla mukavilla myrkyillä, mutta nykyään käytössä on turvallisempi ja ovelampi konsti. Myrkytön Eulan-liuos muuttaa käsiteltävän nahkan rakennetta niin, etteivät koit, museokuoriaiset tai turkiskuoriaiset tunnista sitä syötäväksi, vaan marssivat välinpitämättöminä ohi. (Tämä toimii loistavasti siihen asti, kunnes joku takarivin ennakkoluuloton ötökkä huomaa, että oudonhajuisen elukan nahka maistuu sittenkin ihan hyvältä...)


Varsinainen kroppa rakennetaan usein lastuvillan, rautalangan, selluloosavanun ja "Terhon erikoisen massan" avulla. Vanhanaikaisen lastuvillan muotoiltavuus ja myrkyttömyys tekevät siitä edelleen lyömättömän materiaalin etenkin pienten eläinten täyttämisessä. Selluloosavanusta on hyvä muotoilla esimerkiksi siipien ja kaulan lihakset. "Terhon erikoista massaa" (jonka koostumus on suuri salaisuus) käytetään esimerkiksi pään muotoiluun. Massaan painetaan kiinni kristallilasista valmistetut silmät. Liimaa ei käytetä tällaisten otusten tekemiseen missään vaiheessa: esimerkiksi silmien asentoa täytyy pystyä muuttamaan vielä viimeistelyvaiheessa.

Kristallilasisilmä näkyy hyvin nahkan ja tekokropan rajalla.

Viimeinen vaihe on eläimen kokoon kursiminen ja varsinaisen asennon hakeminen. Tämäkin kukko väännettiin vähitellen varvas ja sulka kerrallaan oikeaan asentoon. Pystyssä olevan pyrstön tukemiseen viritettiin rautalankoja, heltta nostettiin kartonkien avulla pysyyn ja kaulahöyhenet saatiin pörhölleen pumpulilla.

Tässä vaiheessa konservointimestari voi hyvällä omatunnolla lähteä vaikkapa muutaman viikon kesälomalle. Kukko jää kuivumaan kaikessa rauhassa. Noin kuukauden päästä tuet voidaan poistaa ja kukko viimeistellä: esimerkiksi heltat saavat kynäruiskusta takaisin punaisen värinsä, joka on pakastimessa vuosien saatossa kadonnut.

Jaa että mihin hyökkäävää kukkoa tarvitaan? Kotieläimiä esitellään näyttelyissämme varsin vähän, onhan museotoimintamme painopiste itäisen Suomen alkuperäisen luonnon esittelyssä. Mutta alkuvuonna 2012 on tarkoitus avata laaja yhteistyönäyttely Suomen Ortodoksisen Kirkkomuseon kanssa. Flora ja Fauna -näyttelyssä perehdytään eläinten ja kasvien symbolisiin merkityksiin. Kukkomme sopii sinne mitä parhaiten kukkoilemaan - kukkona tunkiolla.

Kivikierroksilla

Aikamatkan oheistapahtumat on korkattu. Ensimmäiseksi irti päästettiin Jari Nenonen, joka kertoi 31.5. Kotiseutumme geologiaa -esitelmässään Pohjois-Savon kallio- ja maaperän muodostumisesta ja maiseman muokkautumisesta. Liikkeelle lähdettiin maapallon tulikuumasta ytimestä ja noustiin kerros kerrokselta lähemmäs maan pintaa. Vauhtiin päästyään geologilla riitti tarinaa lähes kolmen tunnin ajan. Yleisöä oli vähänlaisesti, mutta osallistuminen sitäkin innokkaampaa!

"Juu noita timantinnäköisiä ei kannata varastaa, ne ovat jäljennöksiä.
Eikä Suomesta noin suuria ole löytynytkään", opastaa Jari Nenonen.

Viikkoa myöhemmin startattiin Kivijalkakierrokselle. Veteraanigeologi Heikki Lukkarinen oli suunnitellut parin tunnin retken, joka aloitettiin kirjamellisesti Kuopion museon eteisen takasta, jatkettiin kiertelemällä Snellmanin puiston lähiseutuja ja päätettiin Isä Camillon terassille.

Aurinkoinen, lämmin ilta ja hyvin onnistunut ennakkotiedotus
houkuttelivat Kivijalkakierrokselle ennätysmäiset 50 osallistujaa!
Kuva: Satu Hietala, GTK

Valitettavasti epäkohteliaat autoilijat eivät lopettaneetkaan keskustakaahailua kivikierroksen ajaksi, joten liikenteen melu peitti Heikin tarinoinnin alleen aika ajoin. Mökäfoni olisi ollut enemmän kuin tarpeen. Tilanteen pelasti Heikin kokoama parikymmensivuinen moniste, jonka avulla jopa minä pysyin kärryillä.

"Tässä on käytetty harmaata granodioriittia ja marmorikiveä. Nurkkiin
sijoitetut liskot ovat tyypillisiä jugendtyylin eläinaiheisia koristeluja."
Kuva: Satu Hietala, GTK

Opastuksessa geologiset faktat kietoutuivat hienosti kuopiolaiseen kulttuurihistoriaan ja vanhaan käsityötaiteeseen. Enpä ole tiennyt esimerkiksi sitäkään, että graniittisten nupukivien standardikoko perustuu tsaarinaikaiseen määräykseen: kivien tuli olla tarpeeksi pieniä kivenhakkaajan käsin työstettäviksi, mutta kuitenkin tarpeeksi suuria, jotta kaduilla kapinoivat väkijoukot eivät pysty heittämään niitä kauas!

Toinen mainio tarina liittyi Tuomiokirkon rakentamiseen. 1800-luvun alussa Leppävirran Syvävuorella asui itse Piru, joka punoi juonia päästäkseen osallistumaan kirkon rakentamiseen. Niinpä hän lupasi toimittaa kirkon rakennusmestarille takkavitsallisen kotivuorensa punaista graniittia seinämateriaaliksi. Matkalla takkavitsa kuitenkin halkesi ja kivilasti putosi Paljakkavesi-järveen muodostaen Korkeasaareksi myöhemmin nimetyn saaren. Pirua epäonnistuminen raivostutti niin paljon, että hän häipyi siltä seisomalta Leppävirralta ja koko Savosta. Eikä häntä ole täällä sen koommin nähty.

(Vai onko...?)

Metsä tähtiä täynnä

Toukokuun päättyessä vietetty tuhrea maastopäivä on jo kaukainen muisto. Oletin harmaan aamun selkenevän ja suuntasin maastoon sillä seurauksella, että vietin päivän märässä, kylmässä ja sateessa. Silloin ajatus kuivasta ja lämpimästä työhuoneesta blogia kirjoitellen tuntui houkuttelevalta.

Mustikkatyypin kivikkoinen kangas on vihreimmillään toukokuun lopulla.

Näin sateisen metsän, joka oli puhjennut täyteen tähtiä! Pienet valkeat tähdet loistivat kilpaa heleänvihreän mustikanvarvikon keskeltä, rauduskoivun muodostaman välkehtivän katon alla, kun ensimmäiset auringonsäteet pilkistivät sadepilvien lomasta.

Metsätähti kevätsateessa.

Metsätähdet ovat kukkineet myös omassa saaressani, mutta harmikseni seuraava vierailu sinne toteutunee vasta juhannuksen aikaan. Silloin myös suuresti odottamani pihlajan, suopursun, kielon, vanamon ja keltatalvikin kukinta on jo ohitse. Erilaiset kiireet ja muka tärkeämmät asiat pitänevät minut maissa siihen saakka - lukuunottamatta tulevaa Ahvenanmaan matkaa!

Keltatalvikit nupulla kesämökin portaanpielessä.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin

Avajaiskuvakavalkadin myötä on mukava palata juhlaviin tunnelmiin. Näyttely on otettu vastaan oikein hyvin: luokkaretkillä museoon tulleet koululaisryhmät ovat kierrelleet näyttelyä ahkerasti, ja ensimmäinen oheistapahtumakin on nyt saatu plakkariin. Siitä lisää tuonnempana!

Kolmen miljardin vuoden aikamatkalle ei kannata lähteä kuivin suin.
Kippistä vaan ja hölökyn kölökyn!

Juhlavaa avajaisyleisöä.

Asiantuntijalla on asiaa.
Geologi Nenonen kertoo kivien tarinaa.

Avajaisissa on mitä parhain tilaisuus pyytää
henkilökohtaista asiantuntijaopastusta geologian saloihin.