Toivotan siis kaikille lukijoille oikein rauhallista ja iloista joulunaikaa!
Jee, on hienoo olla tonttu!tiistai 21. joulukuuta 2010
Hyvää joulua!
Museon väki alkaa vähitellen vetäytyä joulunviettoon. Minä sain iloisen jouluyllätyksen, kun lomapäiviä olikin kertynyt niin paljon, että onnistuin saamaan viikon loman. Sorvin ääreen palaan taas ensi torstaina.
Toivotan siis kaikille lukijoille oikein rauhallista ja iloista joulunaikaa!
Jee, on hienoo olla tonttu!
Toivotan siis kaikille lukijoille oikein rauhallista ja iloista joulunaikaa!
Jee, on hienoo olla tonttu!
keskiviikko 15. joulukuuta 2010
Hiljaista näyttelynvalmistusta - Sademetsän lapset
"Sademetsän lapset" -näyttelyn valmistus on täydessä vauhdissa. Päivitimme valokuvatulostimemme marraskuun päätteeksi ja ensimmäisiin tositoimiin uusi "ihmelaite" pääsi suoraan Etelä-Amerikan lapsien eksoottisten kuvien valmistuksessa. Tulostin, hieno ja ihmeellinenkin, on vain yksi pieni osanen näyttelykuvien valmistuksessa. Ihmisen huolellista käsityötä tarvitaan paljon.
Kehykset tulivat meille osina. Mystiset paketit sisälsivät valmiiksi sopiviin mittoihin leikatut lasit, kehyslistat, paspastuuripahvit ja kaikkea muuta pientä kivaa sälää. Museomestari-Petterillä oli ilmeisesti jo päässään selkeä kuvio siitä, kuinka näistä tarpeista kootaan tyylikkäät kehykset. Kokoaminen alkoi lasin pesulla, joka on paljon enemmän tarkkuutta vaativa toimi, kuin voisi alkuun aatella, lasin sisäpuolen kun täytyy olla oikeasti tosi puhdas, ettei se näytä karmealta.
Paspartuurin eli paspiksen päälle (todellisuudessa taakse) Petteri tähtäili ja kiinnitti diakaapin valoa apua käyttäen kuvan teipeillä.
Kun kuva ja paspis ovat nätisti kiinni toisissaan, ne asetetaan taustalevyn päälle ja peitellään lasilla.
Taustalevy-kuva-paspis-lasi-paketti asetellaan odottavaan kehysaihioon, jossa on kolme sivua valmiina, ja viimeinen lisätään, kun sisus on siististi paikallaan.
Lopuksi kehystys viimeistellään vielä jousilla, ja ripustuskiinnikkeillä.
Joulu lähestyy kovaa vauhtia, ja uusi vuosi tulee heti sen jälkeen. Ja 18.1.2011 avataan "Sademetsän lapset" Kuopion museossa...
Kehykset tulivat meille osina. Mystiset paketit sisälsivät valmiiksi sopiviin mittoihin leikatut lasit, kehyslistat, paspastuuripahvit ja kaikkea muuta pientä kivaa sälää. Museomestari-Petterillä oli ilmeisesti jo päässään selkeä kuvio siitä, kuinka näistä tarpeista kootaan tyylikkäät kehykset. Kokoaminen alkoi lasin pesulla, joka on paljon enemmän tarkkuutta vaativa toimi, kuin voisi alkuun aatella, lasin sisäpuolen kun täytyy olla oikeasti tosi puhdas, ettei se näytä karmealta.
Paspartuurin eli paspiksen päälle (todellisuudessa taakse) Petteri tähtäili ja kiinnitti diakaapin valoa apua käyttäen kuvan teipeillä.
Kun kuva ja paspis ovat nätisti kiinni toisissaan, ne asetetaan taustalevyn päälle ja peitellään lasilla.
Taustalevy-kuva-paspis-lasi-paketti asetellaan odottavaan kehysaihioon, jossa on kolme sivua valmiina, ja viimeinen lisätään, kun sisus on siististi paikallaan.
Joulu lähestyy kovaa vauhtia, ja uusi vuosi tulee heti sen jälkeen. Ja 18.1.2011 avataan "Sademetsän lapset" Kuopion museossa...
tiistai 14. joulukuuta 2010
Haastetta kerrakseen!
Eliölajiston köyhtyminen etenee Suomen luonnossa huolimatta kansainvälisistä uhanalaistumisen pysäyttämiseen tähtäävistä tavoitteista, ja siitä kertoo 1.12.2010 Helsingissä Säätytalolla julkaistu Suomen lajien uhanalaisuus 2010 –raportti.
Uuden arvion mukaan 2247 eliölajia Suomessa arvioiduista 21400 lajista on uhanalaisia. Arvioitujen lajien suuri määrä, 6000 lajia enemmän kuin edellisellä kerralla 10 vuotta sitten, on kansainvälisesti katsoen erinomainen saavutus! Suomen eliölajeista lähes neljännes on mukana punaisella listalla eli eriasteisesti uhanalaisia, silmälläpidettäviä tai puutteellisesti tunnettuja ja joka kymmenes eliölaji katsotaan uhanalaiseksi. Uhanalaistumisen hidastaminen tai pysäyttäminen on meille kaikille suurempien tai pienempien eliölajien parissa työskenteleville yksi tulevaisuuden valtaisista haasteista nyky-yhteiskunnassa.
Suopunakämmekkä (Dactylorhiza incarnata ssp. incarnata) on uuden arvion mukaan luokiteltu vaarantuneeksi kasvilajiksi. Se viihtyy ravinteisilla soilla ja on harvinaistunut etenkin Etelä-Suomessa soiden ojitusten ja turpeennoston seurauksena. (OV)
Myös punakämmekkää vaateliaampi kaitakämmekkä (Dactylorhiza traunsteineri) on maassamme yhä vaarantunut. (OV)
Ensin pitäisi saada muutettua maamme metsien rakennetta siten, että vanhojen metsien osuus kaikista metsistämme kasvaisi siihen suuntaan kuin sen luontaisesti pohjoisella havumetsävyöhykkeellä tulisi olla. Sitten olisi palautettava perinneympäristöjen kadotettu monimuotoisuus ja soiden vesitalous, mikä tarkoittaisi ennallistamista sekä metsälaidunnuksen ja niittytalouden harjoittamista jälleen maassamme. Metsissä ja perinneympäristöissä elää eniten uhanalaisia lajeja. Rantojen laiduntamista pitäisi jatkaa umpeenkasvun ehkäisemiseksi, kallioiden louhinta talvella kaduille ja kävelyteille levitettäväksi murskeeksi lopettaa, vieraslajien leviäminen estää ja ilmastonmuutos pysäyttää… Kuulostaako tämä mahdolliselta?
Urakan epätoivoisesta suuruudesta huolimatta jatkamme ahertamista pienimpienkin eliöiden tuntemiseksi ja niiden olemassaolon oikeuden puolustamiseksi. Mutta kuka suojelisi ärviäliejukärsäkästä (HS 6.12.)? Itsenäisyyspäivän Helsingin Sanomat käsitteli uhanalaisuutta pääkirjoituksessaan. Tarvitaan kansalaisten ympäristötietoisuuden lisäämistä ja asennemuutosta ympäristömyönteiseen suuntaan, jotta päättäjät lopulta rohkenevat tehdä kestäviä ja viisaita päätöksiä monimuotoisuuden turvaamiseksi. Viestimien aktiivisuus tässä asiassa myös monimuotoisuuden teemavuoden päätyttyä olisi suotavaa.
Suomen lajien uhanalaisuuden julkistamisseminaari oli onnistunut tilaisuus, missä kiteytyi myös se, kuinka tyytyväisiä yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa saamme olla uhanalaisuuden dokumentoinnin hyväksi tekemästämme työstä. Arvokkaan tilaisuuden olisi suonut päättyvän Pertti Rassin (YM) puheenvuoroon uhanalaisten lajien suojelun 40-vuotisesta taipaleesta Suomessa ja hänelle osoitettuihin suosionosoituksiin korvaamattomasta työstään uhanalaisten lajien suojelemiseksi.
Metsäjäniksen (Lepus timidus) Suomen kanta on puolittunut maan eteläosissa 1990-luvulla ja laji arvioitiin nyt silmälläpidettäväksi. Syynä voi olla lumisen talvikauden lyhentyminen sekä rusakon (Lepus europaeus) kilpailu ja risteytyminen metsäjäniksen kanssa.Suomen ripsiäisten uhanalaisuus arvioitu
Suomen neljännessä uhanalaisten lajien arvioinnissa on mukana ensimmäistä kertaa useita uusia, aiemmin arvioimattomia eliöryhmiä. Yksi tällainen on ripsiäisten (Thysanoptera) lahko. Uudessa arvioinnissa punaiselle listalle joutui 16 ripsiäislajia, joista vain lahomännyillä elävä mäntylahotorviainen (Eurytrichothrips affinis) todettiin uhanalaiseksi (VU). Lisäksi 8 lajia arvioitiin silmälläpidettäviksi (NT).
Ripsiäiset ovat 1-3 mm mittaisia, litteitä hyönteisiä. Lahko on saanut nimensä kapeita siipiä reunustavista pitkistä ripsistään. Pienuutensa vuoksi ripsiäiset ovat usein vaikeasti havaittavissa. Niihin törmääkin helpoiten kasvien vioitusjälkien perusteella. Monet ripsiäiset ovat viljely- ja huonekasvien tuholaisia ja voivat levittää näihin virustauteja.
Acanthothrips nodicornis -torviripsiäinen elää lahopuulla.
Valtaosa ripsiäisistä käyttää ravinnokseen vihreitä kasvinosia tai kukkien siitepölyä, joita ne imevät terävillä suuosillaan. Pienempi osa lajeista on erikoistunut käyttämään kuolleilla tai kuolevilla puilla tai karikkeessa elävien sienten rihmastoa ja itiöitä. Kymmenkunta Suomen lähes 150 lajista on petoja.
Teksti ja kuva: Jukka Kettunen
keskiviikko 1. joulukuuta 2010
Opas palveluksessanne!
Korkkasin ensimmäistä kertaa luonnontieteelliset perusnäyttelyt oppaan roolissa. Lauantaina ylimääräiselle oppaalle oli tarvetta, kun Kuopion museo oli Suomen Luonnonsuojeluliiton hallituksen käyntikohdelistalla. Heille piti räätälöidä oma kierros, sillä lähinnä kulttuurihistoriaan painottuva yleisopastus ei aivan vastannut toiveita. Lupauduin suunnittelemaan ja opastamaan luontopuoleen keskittyvän kierroksen. Päätös hypätä oppaan saappaisiin oli luonteva, sillä teen mielelläni silloin tällöin yleisötyötä, ja porukka oli osittain entuudestaan tuttu.
Joulunäyttelyn rakentaminen ja muut juoksevat asiat tekivät viime viikosta kiireisen, joten aikaa valmistautumiseen ei ollut liikaa. Jokin uusi lähestymistapa oli kuitenkin kehitettävä, sillä Luonnonsuojeluliiton hallitus on asiantuntemukseltaan aivan toisella tasolla kuin opastettavat ryhmät keskimäärin. Aivan perusasioita ei kannattanut ryhtyä kertaamaan.
Hetken pähkäiltyäni kierroksen rakenne alkoi hahmottua. Jos aloittaisin luonnontieteellisen museon historiasta ja korostaisin Kuopion Luonnon Ystäväin Yhdistyksen osuutta. Kaikkihan alkoi vuonna 1897, kun luontoharrastaja Benjamin Ståhlberg lahjoitti KLYY:n kokouksessa kolme pöllöä luonnontieteellisen museon kokoelman perustaksi. Esitykseni rekvisiitaksi sopisivat Ståhlbergin kirjoittama vihkonen nimeltä Suunnitelma Kuopion museolle, ja tietenkin "The Pöllö", se kokoelman ensimmäinen eläin.
Kaiken alku ja juuri, "The Pöllö".
Ja siitä se sitten lähti. Perusnäyttelyn punaiseksi langaksi valitsin ilmastonmuutoksen: millainen esimerkiksi Talvisali olisi 50 vuoden päästä? Onko saimaannorppa silloin esimerkki ihmistoiminnan seurauksena hävinneestä lajista? Pyrähtelevätkö talvisissa metsissä peipot tiaisparven seassa? Ilmastonmuutos-teema koskee jopa museon tunnetuinta eläintä, mammuttia. Mannerjäätikön sulaessa ja ilmaston lämmetessä metsät alkoivat vallata alaa mammuttien aroilta. Suotuisan elinympäristön väheneminen ja ihmisten aiheuttama metsästyspaine ovat mammuttien sukupuuton todennäköisimpiä syitä.
Opastuksen viimeisessä osuudessa halusin palata vielä kerran museon historiaan. Sopivasti karhunpennut Ben ja Min ovat saaneet nimensä luonnontieteellisen museon perustajan mukaan, joten kierros päättyi joulunäyttelyyn. Vaikka tarinassa jouluyö on hyisen kylmä, oli tunnelma parvihuoneessa lämminhenkinen. Kosketeltavat eläimet vetoavat nähtävästi myös aikuisiin.
Joulunäyttelyn rakentaminen ja muut juoksevat asiat tekivät viime viikosta kiireisen, joten aikaa valmistautumiseen ei ollut liikaa. Jokin uusi lähestymistapa oli kuitenkin kehitettävä, sillä Luonnonsuojeluliiton hallitus on asiantuntemukseltaan aivan toisella tasolla kuin opastettavat ryhmät keskimäärin. Aivan perusasioita ei kannattanut ryhtyä kertaamaan.
Hetken pähkäiltyäni kierroksen rakenne alkoi hahmottua. Jos aloittaisin luonnontieteellisen museon historiasta ja korostaisin Kuopion Luonnon Ystäväin Yhdistyksen osuutta. Kaikkihan alkoi vuonna 1897, kun luontoharrastaja Benjamin Ståhlberg lahjoitti KLYY:n kokouksessa kolme pöllöä luonnontieteellisen museon kokoelman perustaksi. Esitykseni rekvisiitaksi sopisivat Ståhlbergin kirjoittama vihkonen nimeltä Suunnitelma Kuopion museolle, ja tietenkin "The Pöllö", se kokoelman ensimmäinen eläin.
Kaiken alku ja juuri, "The Pöllö".Ja siitä se sitten lähti. Perusnäyttelyn punaiseksi langaksi valitsin ilmastonmuutoksen: millainen esimerkiksi Talvisali olisi 50 vuoden päästä? Onko saimaannorppa silloin esimerkki ihmistoiminnan seurauksena hävinneestä lajista? Pyrähtelevätkö talvisissa metsissä peipot tiaisparven seassa? Ilmastonmuutos-teema koskee jopa museon tunnetuinta eläintä, mammuttia. Mannerjäätikön sulaessa ja ilmaston lämmetessä metsät alkoivat vallata alaa mammuttien aroilta. Suotuisan elinympäristön väheneminen ja ihmisten aiheuttama metsästyspaine ovat mammuttien sukupuuton todennäköisimpiä syitä.
Opastuksen viimeisessä osuudessa halusin palata vielä kerran museon historiaan. Sopivasti karhunpennut Ben ja Min ovat saaneet nimensä luonnontieteellisen museon perustajan mukaan, joten kierros päättyi joulunäyttelyyn. Vaikka tarinassa jouluyö on hyisen kylmä, oli tunnelma parvihuoneessa lämminhenkinen. Kosketeltavat eläimet vetoavat nähtävästi myös aikuisiin.
perjantai 26. marraskuuta 2010
Jouluyön tekniikkaa
Jouluyön taikaa -näyttely saatiin ajoissa viime viilauksia vaille valmiiksi. Jokaista näyttelyä rakennettaessa ilmaantuu yllätyksiä, eikä niiltä vältytty nytkään. Revontuli-faktaosuuden viimeisteleminen vei melkoisesti aikaa, vaikka asialla oli meikäläistä valovuoden verran parempi ammattilainen. Tunnustan, etten ymmärrä tekniikasta mitään, ja flash-kamppailua seuratessani osakseni jäi sujuva kuunteleminen. Avu(ttomuude)stani huolimatta suomenkielinen versio saatiin valmiiksi, ja pian saadaan näytölle myös englanninkielinen käännös ulkomaisia museovieraita varten.
Tekniikkaa hyödynnettiin myös revontulisadun esittämisessä. Tarinasta ei tällä kertaa tehty seinäplanssia eikä vihkosta, vaan sen voi kuunnella näyttelytilassa lasten äänittämänä. Tulos on taatusti eläytyvämpi ja aidompi kuin se, että joku meistä aikuisista olisi lukenut sadun ääneen.
Lopuksi pieniä maistiaisia joulunäyttelystä ja revontulisadusta:
Satu alkaa, kun valkea jänis törmää suoraan
karhuperheen talvipesään revontulia paetessaan.
Tunturipöllöllä on varsin merkillinen
tarina revontulten synnystä.
Lopulta karhunpentu Ben huomaa mystisen Tuliketun.
Syntyvätkö revontulet sittenkin ketun kipinöivästä turkista?
Tekniikkaa hyödynnettiin myös revontulisadun esittämisessä. Tarinasta ei tällä kertaa tehty seinäplanssia eikä vihkosta, vaan sen voi kuunnella näyttelytilassa lasten äänittämänä. Tulos on taatusti eläytyvämpi ja aidompi kuin se, että joku meistä aikuisista olisi lukenut sadun ääneen.
Lopuksi pieniä maistiaisia joulunäyttelystä ja revontulisadusta:
Satu alkaa, kun valkea jänis törmää suoraankarhuperheen talvipesään revontulia paetessaan.
Tunturipöllöllä on varsin merkillinentarina revontulten synnystä.
Lopulta karhunpentu Ben huomaa mystisen Tuliketun.Syntyvätkö revontulet sittenkin ketun kipinöivästä turkista?
perjantai 19. marraskuuta 2010
Sinivuorten yö, siellä uuras työ...
... vaikka työ ei suinkaan ole vielä päättynyt. Luminen kumpare eläimineen on lähes valmis, ja vastakkaisen seinustan maisemaa päästiin aloittamaan. Tänään kokeiltiin myös revontulivideota valkokankaalle heijastettuna ja päätettiin yksimielisesti hyväksyä se.
Ilahduttavasti toimi myös kosketusnäyttö, jolla selaillaan revontulista kertovaa tietoaineistoa. Muutama kuva puuttuu vielä, mutta pääpiirteittäin suomenkielinen faktaosuus on valmis. Tässä vaiheessa näyttäisi siis siltä, että olemme hyvässä vaiheessa. Vaan paljon yllätyksiä saattaa vielä ilmaantua, on paras olla nuolaisematta ennen kuin tipahtaa...
Suurin osa eläimistä on sijoitettu paikoilleen ja lumityöt tehty.
Ankara neuvonpito meneillään. Neuvottelijoina Ben-karhu, Tulikettu ja Napakettu.
Jouko pääsi puunistutukseen.
Ilahduttavasti toimi myös kosketusnäyttö, jolla selaillaan revontulista kertovaa tietoaineistoa. Muutama kuva puuttuu vielä, mutta pääpiirteittäin suomenkielinen faktaosuus on valmis. Tässä vaiheessa näyttäisi siis siltä, että olemme hyvässä vaiheessa. Vaan paljon yllätyksiä saattaa vielä ilmaantua, on paras olla nuolaisematta ennen kuin tipahtaa...
Suurin osa eläimistä on sijoitettu paikoilleen ja lumityöt tehty.
Ankara neuvonpito meneillään. Neuvottelijoina Ben-karhu, Tulikettu ja Napakettu. 
Jouko pääsi puunistutukseen.keskiviikko 17. marraskuuta 2010
Auts, korviin sattuu!!
Ei tätä työtä pysty tekemään ilman suojavarusteita. En ole koskaan kestänyt styroxin hankaamisesta syntyvää vinkunaa, se menee suoraan luihin ja ytimiin. Ja mitä muuta joulunäyttelyn lumimaiseman rakentaminen on kuin styroxlevyjen siirtelyä, leikkaamista, päällekkäin pinoamista ja uutta leikkaamista? Siedin ääntä tasan seitsemän minuuttia, kunnes päätin sännätä hakemaan helpotusta kadun toiselta puolelta. Joulun lähestymisen kunniaksi poimin itselleni apteekin valikoimasta kauniit, joulukuusen muotoiset korvatulpat.
Jo alkoi elämä helpottaa ja Lyyti kirjoittaa. Ensimmäiset pohjatyöt saatiin tänään tehtyä tällä hetkellä lähinnä varastoa muistuttavaan näyttelytilaan. Takanurkkaan muutama pylväs, styroxia, ohuita vanerilevyjä ja lumikangasta - ja kas, korkea luminen töyräs oli rakenteiltaan valmis! Vastakkaiselle seinustalle hahmoteltiin karhunpentujen sekä Tuliketun paikat ja leikattiin styroxista toisen lumimaiseman pohja. Tuturipöllö ja pakoon lentävä riekko lehahtivat jo omille paikoilleen. Missäköhän ne loput lentävät riekot luuraavat, niitä on varmasti ollut varastossa enemmän kuin yksi...
Tältä parvihuone näyttää nyt sisältä...
... ja tältä se näyttää ulospäin 26.11. asti.
Jo alkoi elämä helpottaa ja Lyyti kirjoittaa. Ensimmäiset pohjatyöt saatiin tänään tehtyä tällä hetkellä lähinnä varastoa muistuttavaan näyttelytilaan. Takanurkkaan muutama pylväs, styroxia, ohuita vanerilevyjä ja lumikangasta - ja kas, korkea luminen töyräs oli rakenteiltaan valmis! Vastakkaiselle seinustalle hahmoteltiin karhunpentujen sekä Tuliketun paikat ja leikattiin styroxista toisen lumimaiseman pohja. Tuturipöllö ja pakoon lentävä riekko lehahtivat jo omille paikoilleen. Missäköhän ne loput lentävät riekot luuraavat, niitä on varmasti ollut varastossa enemmän kuin yksi...
Tältä parvihuone näyttää nyt sisältä...
... ja tältä se näyttää ulospäin 26.11. asti.torstai 11. marraskuuta 2010
Kolmen näyttelyn loukussa
Loppuvuodesta näyttää tulevan varsin tiivis, sillä yhtä aikaa on valmisteilla kolme näyttelyä. Ajankohtaisin on Jouluyön taikaa -näyttely, jonka rakentaminen alkaa ensi viikolla. Benjamin-karhu pääsee hyvin ansaitulle lepotauolle, ja remmiin astuvat "pikkuveljet" Ben ja Min, jotka saavat kunnian olla joulunäyttelyn vetonauloja. Rakentamisvaiheesta kerron kuvien kera tarkemmin ensi tiistaista lähtien.
Joulun jälkeen museossa siirrytään aivan toisenlaiseen tunnelmaan. Suomalainen talvimetsämaisema vaihtuu Keski-Amerikan sademetsiin ja mangroverämeisiin, kun parvihuoneeseen rakennetaan valokuvanäyttely yhteistyössä hondurasilaisen Guaruma-järjestön kanssa. Tämän pienen ympäristökasvatusjärjestön tarkoituksena on auttaa Hondurasin syrjäseutujen nuoria löytämään uusia, kestävän kehityksen mukaisia elinkeinoja. Yksi toimintamuodoista on digikuvien ottaminen ammattivalokuvaajan opastuksella. Valokuvia on kertynyt Guaruman noin kymmenen toimintavuoden aikana melkoisesti, ja me täällä Kuopiossa valikoimme niistä parhaat Sademetsän lapset -nimiseen näyttelyyn. Näyttely on auki tammikuusta syyskuuhun.
Tämän näyttelyn suunnittelu on ollut aivan erityisen lähellä sydäntäni. Asuin Hondurasissa pienessä Las Mangasin kylässä ja työskentelin Guarumalla vapaaehtoisena 2006-2007. Vuoden aikana näin, miten paljon hyvin toimiva ruohonjuuritason kehitysyhteistyö voi muuttaa paikallisten ihmisten elämää. Jo silloin ajattelin, että lasten ottamia valokuvia tulisi ilman muuta esitellä laajemminkin. Mahdollisuus tähän aukesi muutamaa vuotta myöhemmin, kun tänä kesänä suunnittelimme vuoden 2011 näyttelykalenteria. Hienoa, että ideani hyväksyttiin!
Ensi vuoden suuritöisin näyttely aukeaa toukokuun lopulla. Aiheena on vaatimattomasti Savon maiseman historia viimeisten kahden ja puolen miljardin vuoden aikana :-) Näyttely tehdään yhteistyössä Geologisen tutkimuskeskuksen kanssa, joka viettää ensi vuonna 125-vuotisjuhlavuottaan. Käsikirjoitusta on valmisteltu pitkin syksyä, ja vuodenvaihteen jälkeen kääräistään hihat toden teolla.
Kolmen näyttelyn loukussa työskentely tarjoaa mukavasti vaihtelua ja haastetta. On hauskaa perehtyä vuoroin sademetsien ekologiaan, vuoroin mammuttiarojen kasviyhteisöihin. Välillä ovi käy tai puhelin soi, ja huomio on kiinnitettävä joulunäyttelyn valmisteluihin. Tilattiinkohan sitä tekolunta tarpeeksi?
Joulun jälkeen museossa siirrytään aivan toisenlaiseen tunnelmaan. Suomalainen talvimetsämaisema vaihtuu Keski-Amerikan sademetsiin ja mangroverämeisiin, kun parvihuoneeseen rakennetaan valokuvanäyttely yhteistyössä hondurasilaisen Guaruma-järjestön kanssa. Tämän pienen ympäristökasvatusjärjestön tarkoituksena on auttaa Hondurasin syrjäseutujen nuoria löytämään uusia, kestävän kehityksen mukaisia elinkeinoja. Yksi toimintamuodoista on digikuvien ottaminen ammattivalokuvaajan opastuksella. Valokuvia on kertynyt Guaruman noin kymmenen toimintavuoden aikana melkoisesti, ja me täällä Kuopiossa valikoimme niistä parhaat Sademetsän lapset -nimiseen näyttelyyn. Näyttely on auki tammikuusta syyskuuhun.
Tämän näyttelyn suunnittelu on ollut aivan erityisen lähellä sydäntäni. Asuin Hondurasissa pienessä Las Mangasin kylässä ja työskentelin Guarumalla vapaaehtoisena 2006-2007. Vuoden aikana näin, miten paljon hyvin toimiva ruohonjuuritason kehitysyhteistyö voi muuttaa paikallisten ihmisten elämää. Jo silloin ajattelin, että lasten ottamia valokuvia tulisi ilman muuta esitellä laajemminkin. Mahdollisuus tähän aukesi muutamaa vuotta myöhemmin, kun tänä kesänä suunnittelimme vuoden 2011 näyttelykalenteria. Hienoa, että ideani hyväksyttiin!
Ensi vuoden suuritöisin näyttely aukeaa toukokuun lopulla. Aiheena on vaatimattomasti Savon maiseman historia viimeisten kahden ja puolen miljardin vuoden aikana :-) Näyttely tehdään yhteistyössä Geologisen tutkimuskeskuksen kanssa, joka viettää ensi vuonna 125-vuotisjuhlavuottaan. Käsikirjoitusta on valmisteltu pitkin syksyä, ja vuodenvaihteen jälkeen kääräistään hihat toden teolla.
Kolmen näyttelyn loukussa työskentely tarjoaa mukavasti vaihtelua ja haastetta. On hauskaa perehtyä vuoroin sademetsien ekologiaan, vuoroin mammuttiarojen kasviyhteisöihin. Välillä ovi käy tai puhelin soi, ja huomio on kiinnitettävä joulunäyttelyn valmisteluihin. Tilattiinkohan sitä tekolunta tarpeeksi?
torstai 4. marraskuuta 2010
Hyviä uutisia!
Työni väliaikaisena näyttelypäällikkönä jatkuu ensi vuoden kesäkuun loppuun asti. Se helpottaa ensi vuoden näyttelyiden suunnittelua ja muita töitä huomattavasti - kaikkea ei tarvitse yrittää rutistaa marraskuun aikana valmiiksi. Blogikirjoituksiakin on siis luvassa samaan tahtiin kuin aikaisemmin ainakin talven ja kevään ajan.
perjantai 29. lokakuuta 2010
Twitter, Facebook, RSS, Flickr, YouTube...
Sosiaalisen median kanavia on nykyään hengästyttävän paljon. Museoliiton Tiedottajapäivillä 27.-28.10. pureuduttiin sosiaalisen median eli somen merkitykseen ja mahdollisuuksiin museotyön kannalta. Parhaimmillaan sosiaalinen media mahdollistaa esimerkiksi asiakkaiden hyvien ideoiden hyödyntämisen aidon vuorovaikutuksen merkeissä. Tiedonkulku suoraan asiakkaalle on nopeaa ja halpaa, ja sosiaalisen median kanavilla on helppo julkaista epävirallisempaa tietoa esimerkiksi museotyön taustoista ja muista "kulissientakaisista" asioista. Sitähän varten tämäkin blogi on perustettu.
Toisaalta, jotta arkitodellisuus ei virtuaaliviidakossa pääsisi unohtumaan, sosiaalisen median kanavat voivat olla myös uhkatekijä. Huonot kokemukset museoista voivat levitä keskustelupalstoilla kulovalkean tavoin. Yhtä hallitsematonta on virheellisen tiedon leviäminen, kun viestintää ei voi kontrolloida mitenkään.
Kynät sauhuten museoiden tiedottajat kirjaavat somen hyviä ja huonoja puolia.
Kuva: Janne Saavalainen
Maailmalla monet suuret museot ovat jo ennättäneet hyödyntää uusia vuorovaikutuksen keinoja asiakkaiden ja sidosryhmien kanssa. Esimerkiksi New Yorkin Metropolitan Museum of Art on mukana uskomattoman monella sosiaalisen median kanavalla. Museon kuulumisia voi seurata Twitterissä, Facebookissa sillä on yli 300 000 fania, Flickrin kuvapalvelimelta löytyy lukemattomia kansioita näyttelyistä, tapahtumista ja muusta museon toiminnasta, ja YouTubessakin museolla on oma kanavansa videoineen. Mielenkiintoisin sovellus on mielestäni My Met Museum -palvelu. Museovieras voi luoda itselleen omat tunnukset sivustolle ja koota lempiteoksistaan oman galleriansa. Palvelussa on myös kalenteri kiinnostavia tapahtumia varten, joista toimitetaan muistutuksia asiakkaan sähköpostiin tai puhelimeen.
Metropolitan Museum on tietenkin aivan eri kokoluokkaa kuin meidän piskuiset museomme. Mutta ehkäpä joitain käytäntöjä voisi soveltaa täälläkin. Esimerkiksi Facebookissa muutamat "fanimme" ovat intoutuneet esittämään ideoitaan seuraavien vuosien näyttelykalenteriin. Flickrissä puolestaan on tällä hetkellä vain asiakkaiden ottamia kuvia - mikä estäisi meitä lisäämästä sinne joitain omia pressikäyttöön tarkoitettuja kuvia? Ja kun esittelyvideo Kuopion museosta valmistuu, jokin pätkä siitä voitaisiin kenties julkaista YouTubessa. Ellei joku intoudu tekemään meistä esimerkiksi musiikkivideota Seurasaari Rapin tapaan...
Toisaalta, jotta arkitodellisuus ei virtuaaliviidakossa pääsisi unohtumaan, sosiaalisen median kanavat voivat olla myös uhkatekijä. Huonot kokemukset museoista voivat levitä keskustelupalstoilla kulovalkean tavoin. Yhtä hallitsematonta on virheellisen tiedon leviäminen, kun viestintää ei voi kontrolloida mitenkään.
Kynät sauhuten museoiden tiedottajat kirjaavat somen hyviä ja huonoja puolia. Kuva: Janne Saavalainen
Maailmalla monet suuret museot ovat jo ennättäneet hyödyntää uusia vuorovaikutuksen keinoja asiakkaiden ja sidosryhmien kanssa. Esimerkiksi New Yorkin Metropolitan Museum of Art on mukana uskomattoman monella sosiaalisen median kanavalla. Museon kuulumisia voi seurata Twitterissä, Facebookissa sillä on yli 300 000 fania, Flickrin kuvapalvelimelta löytyy lukemattomia kansioita näyttelyistä, tapahtumista ja muusta museon toiminnasta, ja YouTubessakin museolla on oma kanavansa videoineen. Mielenkiintoisin sovellus on mielestäni My Met Museum -palvelu. Museovieras voi luoda itselleen omat tunnukset sivustolle ja koota lempiteoksistaan oman galleriansa. Palvelussa on myös kalenteri kiinnostavia tapahtumia varten, joista toimitetaan muistutuksia asiakkaan sähköpostiin tai puhelimeen.
Metropolitan Museum on tietenkin aivan eri kokoluokkaa kuin meidän piskuiset museomme. Mutta ehkäpä joitain käytäntöjä voisi soveltaa täälläkin. Esimerkiksi Facebookissa muutamat "fanimme" ovat intoutuneet esittämään ideoitaan seuraavien vuosien näyttelykalenteriin. Flickrissä puolestaan on tällä hetkellä vain asiakkaiden ottamia kuvia - mikä estäisi meitä lisäämästä sinne joitain omia pressikäyttöön tarkoitettuja kuvia? Ja kun esittelyvideo Kuopion museosta valmistuu, jokin pätkä siitä voitaisiin kenties julkaista YouTubessa. Ellei joku intoudu tekemään meistä esimerkiksi musiikkivideota Seurasaari Rapin tapaan...
torstai 21. lokakuuta 2010
Supersyysloma museossa
Tähän mennessä supersyysloma on ollut menestys. Päätimme, että tällä viikolla alle 18-vuotiaat pääsevät ilmaiseksi museoon, ja tänään torstaina 21.10. maksutta pääsevät myös aikuiset. Jo maanantaina museon ovea koetteli lukuisia toiveikkaita museovieraita, vaikka maanantaisinhan museo on aina suljettu. Toissapäivänä eli ensimmäisenä lasten ilmaispäivänä kävijöitä klikattiin noin 500, eikä eilenkään kovin hiljaista ollut. Tätä kirjoittaessani museo on ollut tänään auki vasta parikymmentä minuuttia, ja vieraita on jo lähes sata!
Supersyysloman supertorstain ohjelmaan kuuluu näyttelyiden lisäksi lastentapahtumia. Klo 11.00 Vanha Herra Puijon Torni esittelee Tositarina-näyttelyn ja Kuopion muuttumisen vuosikymmenten saatossa erilaisten leikkien avulla. Klo 14.00 on eläinsatujen vuoro. Kokoonnumme karhuherra Benjaminin huoneeseen, jossa varustaudun jälleen Velhon puvulla ja kansansatukirjalla.
Oli hyvä, että saimme Benjaminin vuosi -näyttelyn etuajassa valmiiksi. Mesimarjan rivakan purkamisen ansiosta pääsimme rakentamaan näyttelyä jo tiistaina, ja eilen aamulla oli loppusiivouksen vuoro.
Benjamin on kirjoittanut päiväkirjaansa ahkerasti.
Sivuja kertyi aikaisesta keväästä myöhäiseen syksyyn.
"Tekeekös se Jukka nyt tarpeeksi huolellista työtä?"
tuumii karhuherra Benjamin.
Kontion kertomukset ripustetaan kattoon...
... ja valmista tuli! Vai mitä, Benjamin?
Supersyysloman supertorstain ohjelmaan kuuluu näyttelyiden lisäksi lastentapahtumia. Klo 11.00 Vanha Herra Puijon Torni esittelee Tositarina-näyttelyn ja Kuopion muuttumisen vuosikymmenten saatossa erilaisten leikkien avulla. Klo 14.00 on eläinsatujen vuoro. Kokoonnumme karhuherra Benjaminin huoneeseen, jossa varustaudun jälleen Velhon puvulla ja kansansatukirjalla.
Oli hyvä, että saimme Benjaminin vuosi -näyttelyn etuajassa valmiiksi. Mesimarjan rivakan purkamisen ansiosta pääsimme rakentamaan näyttelyä jo tiistaina, ja eilen aamulla oli loppusiivouksen vuoro.
Benjamin on kirjoittanut päiväkirjaansa ahkerasti.Sivuja kertyi aikaisesta keväästä myöhäiseen syksyyn.
"Tekeekös se Jukka nyt tarpeeksi huolellista työtä?"tuumii karhuherra Benjamin.
Kontion kertomukset ripustetaan kattoon...
... ja valmista tuli! Vai mitä, Benjamin?tiistai 19. lokakuuta 2010
"Ei kovin museaalista toimintaa"
Mesimarja-näyttelyn purku oli puhdasta raakaa työtä. Kauaa ei porukallamme nokka tohissut, muutamassa tunnissa näyttely oli pinossa ja paketissa. Touhu näytti vain välillä aika hurjalta. Kiertosuuntaa ohjaava, puoliympyrän muotoon koottu vanerinen rakenne oli pakko hajottaa osiin, sillä se ei muuten olisi mahtunut ovesta ulos. Vasara paukkui niin että korvissa soi. Kun rakenne hajosi ryskyen ja vanerinpalaset lentelivät niskaan, museomestarimme Petteri Kakkinen siteerasi entisen kollegansa sanoja: "Ei kovin museaalista toimintaa."
Ehkä ei museaalista, mutta välttämätöntä kuitenkin. Vikkelän vasaroinnin ansiosta pääsimme heti tänään rakentamaan Benjaminin vuosi -näyttelyä, ja saamme sen avattua jopa etuajassa. Kelpaa koululaisten käydä katsomassa, etenkin kun alle 18-vuotiaat pääsevät syysloman kunniaksi museoon ilmaiseksi.
"Mistäs sitä aloitettaisiin?"
Näyttö ja muut herkästi rikkoontuvat esineet viedään turvaan ensin.
No niin! Pian päästään rakentamaan seuraavaa näyttelyä.
Tervetuloa, karhuherra Benjamin!
Ehkä ei museaalista, mutta välttämätöntä kuitenkin. Vikkelän vasaroinnin ansiosta pääsimme heti tänään rakentamaan Benjaminin vuosi -näyttelyä, ja saamme sen avattua jopa etuajassa. Kelpaa koululaisten käydä katsomassa, etenkin kun alle 18-vuotiaat pääsevät syysloman kunniaksi museoon ilmaiseksi.
"Mistäs sitä aloitettaisiin?"
Näyttö ja muut herkästi rikkoontuvat esineet viedään turvaan ensin.
No niin! Pian päästään rakentamaan seuraavaa näyttelyä.Tervetuloa, karhuherra Benjamin!
keskiviikko 13. lokakuuta 2010
Viesti vuosisatojen takaa
Edinburghissa tuli pitkästä aikaa käytyä taidenäyttelyssä oikein ajan kanssa. National Gallery of Scotland oli puolen päivän kohteeksi valtava, joten jätin suosiolla suuren impressionistikokoelman väliin. Minulle sopii paljon paremmin hidas kiertely, jolloin ehdin katsella mielenkiintoani herättäviä teoksia kaikessa rauhassa.
Minä en ymmärrä enkä yritäkään ymmärtää taidetta. Nautin ensisijaisesti kauneudesta ja harmoniasta, elävästi kuvatuista ihmisistä, räiskyvistä väreistä ja yllätyksistä - mistä tahansa, joka jollain tavoin koskettaa minua. Luontoharrastajana jään helposti tutkimaan metsämaisemia (jos kuvassa vaikka näkyisi vilaus lahopuista ja käävistä!), ja jäykimmänkin poseerauskuvan voi pelastaa hauskannäköinen koira. Ehkä taidetta ei tarvitsekaan ymmärtää, vaan katsoja voi hyvällä omatunnolla keskittyä itseään kiinnostaviin kohtiin?
The Madonna of the Yarnwinder
kuva: National Gallery of Scotland
Eräs erityisen ilmeikäs taulu pysäytti minut pitkäksi aikaa. Äitiä ja lasta kuvaavan teoksen alistunut surumielisyys tarttui minuun yllättävän voimakkaasti. On oikeastaan käsittämätöntä, että taiteilija onnistuu kuvaamaan haluamansa tunnetilan niin täydellisesti, että sama tunnetila herää katsojissa kerta toisensa jälkeen vuosisatojen ajan. Joku heppu pystyy manipuloimaan minun tunteitani tässä ja nyt, vaikka on maannut haudassa 1500-luvulta lähtien!
Sen hepun nimi oli muuten Leonardo da Vinci.
Minä en ymmärrä enkä yritäkään ymmärtää taidetta. Nautin ensisijaisesti kauneudesta ja harmoniasta, elävästi kuvatuista ihmisistä, räiskyvistä väreistä ja yllätyksistä - mistä tahansa, joka jollain tavoin koskettaa minua. Luontoharrastajana jään helposti tutkimaan metsämaisemia (jos kuvassa vaikka näkyisi vilaus lahopuista ja käävistä!), ja jäykimmänkin poseerauskuvan voi pelastaa hauskannäköinen koira. Ehkä taidetta ei tarvitsekaan ymmärtää, vaan katsoja voi hyvällä omatunnolla keskittyä itseään kiinnostaviin kohtiin?
The Madonna of the Yarnwinderkuva: National Gallery of Scotland
Eräs erityisen ilmeikäs taulu pysäytti minut pitkäksi aikaa. Äitiä ja lasta kuvaavan teoksen alistunut surumielisyys tarttui minuun yllättävän voimakkaasti. On oikeastaan käsittämätöntä, että taiteilija onnistuu kuvaamaan haluamansa tunnetilan niin täydellisesti, että sama tunnetila herää katsojissa kerta toisensa jälkeen vuosisatojen ajan. Joku heppu pystyy manipuloimaan minun tunteitani tässä ja nyt, vaikka on maannut haudassa 1500-luvulta lähtien!
Sen hepun nimi oli muuten Leonardo da Vinci.
perjantai 8. lokakuuta 2010
Hautaholvien haamut
1600-luvun Edinburgh ei totisesti ollut kaikille asukkailleen lempeä. Kuopion kulttuurihistoriallisen museon opintomatkalla näimme Edinburghin toiset kasvot osallistumalla opaskierrokselle kurituksen, kidutuksen ja kummitusten kaupunkiin. Kierros alkoi vanhan Tron Kirk -kirkon edestä illalla klo 22 ja päättyi keskiyöllä. Oppaamme varoitti ennen lähtöä, että todelliset historialliset kertomukset vanhasta Edinburghista ovat karmeampia kuin yksikään kummitusjuttu. Ja hän oli oikeassa.
Ennen vanhaan kansaa pidettiin uhkailun ja rangaistusten avulla kurissa ja Herran nuhteessa. Poikkeavuuksia ei suvaittu, ja kaikkein kohtalokkainta oli epäilys noituudesta. Varoittaviksi noitaesimerkeiksi oppaamme haki ryhmästä tarkalla silmällään punatukkaisen Päivi Asikaisen, vasenkätisen Sanna Reinikaisen ja minut, joka vielä kolmekymppisenä olen naimaton. Meille olisi käynyt huonosti 400 vuotta sitten. Mikäli olisimme silloin itsepäisesti kieltäytyneet tunnustamasta noituuttamme, olisimme saaneet lähituntuman kuvottavan kekseliäisiin kidutusvälineisiin.
Noitien lisäksi vangitsemista ja kuritusta käytettiin rikollisten ja irtolaisten rankaisuun. Edinburghin lukemattomat kummitustarinat lienevät saaneen alkunsa kylmänkosteista tyrmistä ja holveista, joissa ei vielä tänäkään päivänä tarvitse kovin vilkasta mielikuvitusta kuullakseen kidutettujen sielujen kaukaista vaikerrusta. Kierroksen hurjin osuus päättyi hyvin ajoitettuun poltergeistin hyökkäykseen. Tällä kertaa kaikki selvisivät vahingoittumattomina.
Kauhukierroksen teho perustui karmeisiin tositarinoihin ja näyttelijä-oppaan vaikuttavaan karismaan. Nämä toimivat niin hyvin, että kierroksen pienet kauneusvirheet oli helppo antaa anteeksi. Väliäkös tuolla, että "maan alle" jouduttiin nousemaan katutasosta portaita pitkin, tai että "hautaholveihin" kantautui alakerran baarin diskojumputusta.
Ennen vanhaan kansaa pidettiin uhkailun ja rangaistusten avulla kurissa ja Herran nuhteessa. Poikkeavuuksia ei suvaittu, ja kaikkein kohtalokkainta oli epäilys noituudesta. Varoittaviksi noitaesimerkeiksi oppaamme haki ryhmästä tarkalla silmällään punatukkaisen Päivi Asikaisen, vasenkätisen Sanna Reinikaisen ja minut, joka vielä kolmekymppisenä olen naimaton. Meille olisi käynyt huonosti 400 vuotta sitten. Mikäli olisimme silloin itsepäisesti kieltäytyneet tunnustamasta noituuttamme, olisimme saaneet lähituntuman kuvottavan kekseliäisiin kidutusvälineisiin.
Noitien lisäksi vangitsemista ja kuritusta käytettiin rikollisten ja irtolaisten rankaisuun. Edinburghin lukemattomat kummitustarinat lienevät saaneen alkunsa kylmänkosteista tyrmistä ja holveista, joissa ei vielä tänäkään päivänä tarvitse kovin vilkasta mielikuvitusta kuullakseen kidutettujen sielujen kaukaista vaikerrusta. Kierroksen hurjin osuus päättyi hyvin ajoitettuun poltergeistin hyökkäykseen. Tällä kertaa kaikki selvisivät vahingoittumattomina.
Kauhukierroksen teho perustui karmeisiin tositarinoihin ja näyttelijä-oppaan vaikuttavaan karismaan. Nämä toimivat niin hyvin, että kierroksen pienet kauneusvirheet oli helppo antaa anteeksi. Väliäkös tuolla, että "maan alle" jouduttiin nousemaan katutasosta portaita pitkin, tai että "hautaholveihin" kantautui alakerran baarin diskojumputusta.
torstai 30. syyskuuta 2010
Maistiaisia Näyttelycafésta
Museoliiton järjestämässä Näyttelycafé-tapahtumassa kahvi ja keskustelut virtasivat vuolaasti. WeeGee-taloon Espoon Tapiolaan oli kokoontunut viitisenkymmentä museoammattilaista ympäri Suomen. Seminaarin tiiviissä ohjelmassa perehdyttiin onnistuneen näyttelyprosessin konseptiin, asiakaslähtöiseen suunnitteluun ja näyttelyiden rakentamiseen kestävän kehityksen mukaisesti. Ennätettiinpä myös tutustua valtavan WeeGeen moniin näyttelyihin, joista merkittävin tällä hetkellä lienee Ötzi - Alppien jäämies. Näyttely "aikamme suurimmasta arkeologisesta tarinasta" on isolla rahalla tehty kansainvälinen kiertonäyttely, johon Espoon kaupunginmuseo on lisännyt paikallisosuuden lisäksi monipuolisen oheisohjelman luentoineen, työpajoineen ja erikoisopastuksineen.
Ötzi ihailemassa alppimaisemia.
Kuva: Espoon kaupunginmuseo
Ötzi-näyttelyyn liittyi yksi seminaarin kiinnostavimmista tuokioista. Kuljimme näyttelyssä pienryhmissä, ja ohjeeksi saimme "ajatella mahdollisimman paljon ääneen" eli jutella vapaasti näyttelyssä heräävistä spontaaneista ajatuksista ja tunnelmista. Kutakin ryhmää seurasi kirjuri, joka ei osallistunut keskusteluihin mutta kirjasi kommentit varsin tarkasti muistiin. Kirjurin läsnäolo unohtui pian enkä usko, että ainakaan meidän ryhmässämme kukaan arasteli ääneen ajattelemista. Juttu luisti niin vilkkaasti, että aika meinasi loppua kesken.
Näyttelystä nousi esille sekä erinomaisesti onnistuneita että kehittämistä vaativia kohtia. Esimerkiksi näyttelyn alku oli visuaalisesti vaikuttava mutta sisällöltään sekava. Ensivaikutelmaksi jäi, että Ötzi olisi elänyt jääkauden aikana. Tämä ei pidä paikkaansa: mieshän vaelteli Alpeilla noin 5000 vuotta sitten eli aikakautena, jolloin Suomikin oli ollut jäätön jo viitisen tuhatta vuotta. Sen sijaan Ötzin elämäntapaan ja varusteisiin liittyvät toiminnalliset osuudet mikroskooppinäytteineen olivat havainnollisia ja erittäin kiinnostavia. Itse Ötzi ei ollut näytillä, mutta aitoa jäämiestä saattoi katsella webbikameran välityksellä. Tosin harmaa, rakeinen kuva näyttelyrakenteisiin piiloutuneelta pikkunäytöltä ei tehnyt erityisen järisyttävää vaikutusta.
Tällainen näyttelykävijöiden spontaanien reaktioiden kirjaaminen vaikutti kokeilemisen arvoiselta menetelmältä kerätä palautetta. Tietenkin TAP-palautteen kirjaaminen ja käsitteleminen vie aikaa ja resursseja rutkasti enemmän kuin tyypillisten rasti-ruutuun-palautelomakkeiden kokoaminen, mutta tietoa asiakkaiden ajatuksista ja tunnelmista kertyy vastaavasti paljon kattavammin. Ehkäpä Kuopion museossa TAP tukisi parhaiten uusien perusnäyttelyiden suunnittelua. Palautetta voisi alkaa kerätä hyvissä ajoin, jolloin materiaali olisi käytettävissä siinä vaiheessa, kun näyttelyiden uusiminen on ajankohtaista.
Ötzi ihailemassa alppimaisemia.Kuva: Espoon kaupunginmuseo
Ötzi-näyttelyyn liittyi yksi seminaarin kiinnostavimmista tuokioista. Kuljimme näyttelyssä pienryhmissä, ja ohjeeksi saimme "ajatella mahdollisimman paljon ääneen" eli jutella vapaasti näyttelyssä heräävistä spontaaneista ajatuksista ja tunnelmista. Kutakin ryhmää seurasi kirjuri, joka ei osallistunut keskusteluihin mutta kirjasi kommentit varsin tarkasti muistiin. Kirjurin läsnäolo unohtui pian enkä usko, että ainakaan meidän ryhmässämme kukaan arasteli ääneen ajattelemista. Juttu luisti niin vilkkaasti, että aika meinasi loppua kesken.
Näyttelystä nousi esille sekä erinomaisesti onnistuneita että kehittämistä vaativia kohtia. Esimerkiksi näyttelyn alku oli visuaalisesti vaikuttava mutta sisällöltään sekava. Ensivaikutelmaksi jäi, että Ötzi olisi elänyt jääkauden aikana. Tämä ei pidä paikkaansa: mieshän vaelteli Alpeilla noin 5000 vuotta sitten eli aikakautena, jolloin Suomikin oli ollut jäätön jo viitisen tuhatta vuotta. Sen sijaan Ötzin elämäntapaan ja varusteisiin liittyvät toiminnalliset osuudet mikroskooppinäytteineen olivat havainnollisia ja erittäin kiinnostavia. Itse Ötzi ei ollut näytillä, mutta aitoa jäämiestä saattoi katsella webbikameran välityksellä. Tosin harmaa, rakeinen kuva näyttelyrakenteisiin piiloutuneelta pikkunäytöltä ei tehnyt erityisen järisyttävää vaikutusta.
Tällainen näyttelykävijöiden spontaanien reaktioiden kirjaaminen vaikutti kokeilemisen arvoiselta menetelmältä kerätä palautetta. Tietenkin TAP-palautteen kirjaaminen ja käsitteleminen vie aikaa ja resursseja rutkasti enemmän kuin tyypillisten rasti-ruutuun-palautelomakkeiden kokoaminen, mutta tietoa asiakkaiden ajatuksista ja tunnelmista kertyy vastaavasti paljon kattavammin. Ehkäpä Kuopion museossa TAP tukisi parhaiten uusien perusnäyttelyiden suunnittelua. Palautetta voisi alkaa kerätä hyvissä ajoin, jolloin materiaali olisi käytettävissä siinä vaiheessa, kun näyttelyiden uusiminen on ajankohtaista.
lauantai 25. syyskuuta 2010
Ukonsienet tupsahtivat pintaan
Uskomatonta mutta totta, ukonsienet ilmestyivät sittenkin näkyville meidänkin nurkilla tänäkin syksynä. Ehdin jo ajatella, että tänä vuonna niitä ei tavallisella paikallaan näekään, mutta niin ne vain vielä ilmestyivät, noin kuukautta totuttua myöhemmin. Elämme totisesti kummallisia aikoja...
Ukonsieni on helppo herkku.
Ukonsieni on helppo herkku.
keskiviikko 22. syyskuuta 2010
Jee, on rankkaa olla tonttu!
Tuntuu kummalliselta puhua joulukuusista, tontuista ja lumesta, kun puut ovat vielä lehdessä eikä lämpötila ole lähelläkään pakkaslukemia. Mutta näyttelyitä täytyy valmistella hyvissä ajoin. Joulunäyttelyn avajaisiin on noin kaksi kuukautta aikaa, joten suunnittelun on tässä vaiheessa oltavakin hyvällä mallilla.
Itse asiassa joulunäyttelyn suunnittelu aloitettiin jo kesä-heinäkuun vaihteessa pahimpien helteiden aikaan. Päätimme, että tämän vuoden teemana ovat revontulet. Perinteisesti joulunäyttelyn tärkein kohdeyleisö ovat lapsiperheet, joten tarinat ja taianomaisuus kuuluvat näyttelyyn olennaisesti. Löysin kirjastosta vinon pinon revontulikirjallisuutta ja aloin hahmotella talvista tarinaa mystisistä taivaan valoista, pyyhkien samalla hikeä otsaltani 30 asteen helteessä. Samaan aikaan yhteistyökumppanimme valmisteli tahollaan videota aidoista revontulista.
"Ja sit tää pöllö laskeutuis tähän ja huutais HU-HUU!"
Näyttelyporukka leikkii pienoismallilla revontulten loimutessa.
Kuva: Jukka Tuononen
Joulutarinan ensimmäinen versio valmistui, moneen kertaan muokattu revontulivideo saapui ja näyttelyn "juoni" alkoi olla selvillä. Tänään oli aika hahmotella, miten itse näyttely rakennetaan. Parvihuoneen pienoismalli pamautettiin kahvion pöydälle ja suunnittelimme alustavasti, miten asetellaan näyttelyn eläimet, mistä suunnasta heijastetaan revontulivideo, missä olisi sopivin levähdyspaikka, miten esitetään fiktio- ja faktaversiot revontulien synnystä... Parissa tunnissa moni seikka loksahti kohdalleen. Tästä tulee hieno joulunäyttely!
Itse asiassa joulunäyttelyn suunnittelu aloitettiin jo kesä-heinäkuun vaihteessa pahimpien helteiden aikaan. Päätimme, että tämän vuoden teemana ovat revontulet. Perinteisesti joulunäyttelyn tärkein kohdeyleisö ovat lapsiperheet, joten tarinat ja taianomaisuus kuuluvat näyttelyyn olennaisesti. Löysin kirjastosta vinon pinon revontulikirjallisuutta ja aloin hahmotella talvista tarinaa mystisistä taivaan valoista, pyyhkien samalla hikeä otsaltani 30 asteen helteessä. Samaan aikaan yhteistyökumppanimme valmisteli tahollaan videota aidoista revontulista.
"Ja sit tää pöllö laskeutuis tähän ja huutais HU-HUU!"Näyttelyporukka leikkii pienoismallilla revontulten loimutessa.
Kuva: Jukka Tuononen
Joulutarinan ensimmäinen versio valmistui, moneen kertaan muokattu revontulivideo saapui ja näyttelyn "juoni" alkoi olla selvillä. Tänään oli aika hahmotella, miten itse näyttely rakennetaan. Parvihuoneen pienoismalli pamautettiin kahvion pöydälle ja suunnittelimme alustavasti, miten asetellaan näyttelyn eläimet, mistä suunnasta heijastetaan revontulivideo, missä olisi sopivin levähdyspaikka, miten esitetään fiktio- ja faktaversiot revontulien synnystä... Parissa tunnissa moni seikka loksahti kohdalleen. Tästä tulee hieno joulunäyttely!
torstai 16. syyskuuta 2010
Pulma ratkesi
... eli sieninäyttelyä ei tänä vuonna järjestetä sienilajiston yksipuolisuuden ja muiden työkiireiden vuoksi. Sinänsä sääli, mutta olisi epärealistista odottaa, että sieninäyttelyä pystyttäisiin järjestämään joka vuosi. Sienet nyt vain ovat oikukkaita otuksia.
maanantai 13. syyskuuta 2010
Järjestääkö vai eikö järjestää, kas siinä pulma
Eilisessä Savon Sanomissa hehkutettiin metsien suorastaan pursuavan hyvänlaatuisia sieniä. Rutikuiva kesä sai sienisadon myöhästymään reilusti, mutta viime viikkojen sateet ovat parantaneet tilannetta huomattavasti. Tämän viikon sää vaikuttaa sienisadon kannalta optimaaliselta: sadetta näyttää tulevan useana päivänä ja lämpötila pysyttelee mukavassa +15 asteessa.
Näistä ei kovin kummoista sienimuhennosta tehdä.Kuva: Jukka Tuononen
Viikonlopun puolihuolimaton sienestely oli hämmästyttävän tuloksekas. Herkkutatteja oli paikoin ilahduttavan runsaasti, ja lisäksi koppaani päätyi muutamia eri punikkitattilajeja ja limanuljaskoita (jotka ovat nimestään huolimatta oikein hyviä ruokasieniä). Sienilajisto näyttää kuitenkin ainakin tällä hetkellä hieman yksipuoliselta. Esimerkiksi rouskuja oli vain nimeksi enkä osunut hyville haperopaikoillekaan.
Siispä mietimme vielä vähän aikaa, kannattaako järjestää sieninäyttelyä vai ei. Herkkutatit, niin mahtavia ruokasieniä kuin ovatkin, eivät yksinään ihan riitä näyttelymateriaaliksi.
tiistai 7. syyskuuta 2010
Oleilun ihanuus
Taiteiden Juhla -iltana museossa hengaili muutamia nuorisoporukoita, jotka pitivät museota samantapaisena kohtaamispaikkana kuin vaikkapa kirjastoa tai nuorisotaloa. Jäin miettimään, miksei näin voisi olla useamminkin. Täytyykö museovierailun aina olla "suoritus"?
Monet teinit vierailevat museossa korkeintaan kerran vuodessa koululuokan kanssa, eli enemmän tai vähemmän pakotettuna. Entä jos museo olisi oleskelupaikka? Jos nuoret kävisivät museossa silloin tällöin vain hengailemassa, ja kavereita odotellessaan kuljeskelisivat näyttelyissä aikaa tappaakseen - ehkä he silloin oppisivat huomaamattaan jopa enemmän kuin pakollisen, vuosittaisen luokkaretken aikana. Ja jos museo olisi entuudestaan tuttu ja mukava paikka, niin ehkäpä siitä luokkaretkestäkin saisi enemmän irti.
Kuopiossa on mielestäni yksi museokohde, joka onnistuu muita paremmin kutsumaan ihmisiä vain oleilemaan. Se on Korttelimuseo. Etenkin kesällä syreenien kukkiessa on ihanaa istuskella ja kahvitella kaikessa rauhassa Korttelin pihalla. Uskon, että levollinen tunnelma ja kaunis miljöö houkuttelevat vierailemaan Korttelissa useammin kuin pelkät näyttelyt houkuttelisivat.
Korttelimuseon pihalla on vaikea uskoa olevansa Kuopion keskustassa.
Kuvat: Vicente Serra
"Koko kansan olohuonetta" pohtii myös Ulla Rohunen Aukion laidalla -blogissaan. Hänen mukaansa kirjastot ovat onnistuneet luomaan hyvät puitteet vapaaseen, itselliseen oleiluun muiden seurassa. Toisaalta kirjaston väkeen vetoaa puolestaan museon toiminnallisuus, toteaa nimimerkki leenae Verkko haltuun -blogissa. Itse tekeminen, elämyksellisyys ja huumori edistävät oppimista huomattavasti.
Sekä museoiden että kirjastojen tarkoituksena on auttaa ihmisiä ymmärtämään itseään osana suurempaa kokonaisuutta. Ehkä kirjaston olohuonemaisuus ja museoiden toiminnallisuus tarjoaisivat yhteistyömahdollisuuksia molempien muistiorganisaatioiden hyväksi. Eräs kohtaamispinta syntyi sattumalta jo täksi syksyksi. Me avaamme Kuopion museossa 21.10. näyttelyn nimeltä Benjaminin vuosi, jossa silitettävä museokarhumme kertoo villin karhun elämästä metsässä. Samaan aikaan pääkirjastossa eli viereisessä rakennuksessa on avoinna nallenäyttely. Voisin kuvitella, että moni pieni kirjastokävijä haluaisi mielellään silittää nallekarhujen jälkeen Ihan Oikeaa Karhua museossa.
Monet teinit vierailevat museossa korkeintaan kerran vuodessa koululuokan kanssa, eli enemmän tai vähemmän pakotettuna. Entä jos museo olisi oleskelupaikka? Jos nuoret kävisivät museossa silloin tällöin vain hengailemassa, ja kavereita odotellessaan kuljeskelisivat näyttelyissä aikaa tappaakseen - ehkä he silloin oppisivat huomaamattaan jopa enemmän kuin pakollisen, vuosittaisen luokkaretken aikana. Ja jos museo olisi entuudestaan tuttu ja mukava paikka, niin ehkäpä siitä luokkaretkestäkin saisi enemmän irti.
Kuopiossa on mielestäni yksi museokohde, joka onnistuu muita paremmin kutsumaan ihmisiä vain oleilemaan. Se on Korttelimuseo. Etenkin kesällä syreenien kukkiessa on ihanaa istuskella ja kahvitella kaikessa rauhassa Korttelin pihalla. Uskon, että levollinen tunnelma ja kaunis miljöö houkuttelevat vierailemaan Korttelissa useammin kuin pelkät näyttelyt houkuttelisivat.
Korttelimuseon pihalla on vaikea uskoa olevansa Kuopion keskustassa.Kuvat: Vicente Serra
"Koko kansan olohuonetta" pohtii myös Ulla Rohunen Aukion laidalla -blogissaan. Hänen mukaansa kirjastot ovat onnistuneet luomaan hyvät puitteet vapaaseen, itselliseen oleiluun muiden seurassa. Toisaalta kirjaston väkeen vetoaa puolestaan museon toiminnallisuus, toteaa nimimerkki leenae Verkko haltuun -blogissa. Itse tekeminen, elämyksellisyys ja huumori edistävät oppimista huomattavasti.
Sekä museoiden että kirjastojen tarkoituksena on auttaa ihmisiä ymmärtämään itseään osana suurempaa kokonaisuutta. Ehkä kirjaston olohuonemaisuus ja museoiden toiminnallisuus tarjoaisivat yhteistyömahdollisuuksia molempien muistiorganisaatioiden hyväksi. Eräs kohtaamispinta syntyi sattumalta jo täksi syksyksi. Me avaamme Kuopion museossa 21.10. näyttelyn nimeltä Benjaminin vuosi, jossa silitettävä museokarhumme kertoo villin karhun elämästä metsässä. Samaan aikaan pääkirjastossa eli viereisessä rakennuksessa on avoinna nallenäyttely. Voisin kuvitella, että moni pieni kirjastokävijä haluaisi mielellään silittää nallekarhujen jälkeen Ihan Oikeaa Karhua museossa.
keskiviikko 1. syyskuuta 2010
Museotoiminnan alku ja juuri
Mikä on museo?
Useimmat mieltävät museon rakennukseksi, ja kun "käydään museossa", se tarkoittaa monille museonäyttelyyn tutustumista. Todellisuudessa museorakennus ja näyttelyt ovat vain jäävuoren huippu. Pinnan alla piilee koko museotyön perusta: valtava näytekokoelma.
Itä-Suomen yliopiston opiskelijat kurkistavat
museotyön kulissien taakse.
Luonnontieteellinen museokokoelma on yhteiskunnallisesti ainutlaatuinen työkalu monimuotoisuuden tutkimukseen ja ympäristön tilan seurantaan. Kokoelmista ammennetaan aineksia tutkimuksen lisäksi niin tieteellisiin kuin kansanomaisiinkin julkaisuihin sekä näyttelyihin. Lajistoasiantuntemus ja lajien tutkimus tukeutuvat mitä suuremmissa määrin museonäytteisiin. Tärkeimmät näytteet on nykyään myös tallennettu tietokantaan, mikä helpottaa kokoelmien käyttöä.
Kuopion luonnontieteellisessä museoon on kertynyt noin sadassa vuodessa käsittämättömät 900 000 näytettä. Jos pelkät putkilokasviarkit (noin 155 000 kpl) asetettaisiin jonoon, ulottuisi arkkijono Kuopion museolta lähes 70 kilometrin päähän Varkauteen asti. Eikä tarina suinkaan pääty tähän: uusien näytteiden ansiosta arkkijono pitenisi parhaimmillaan yli kilometrin verran joka vuosi. Museokokoelma nimittäin karttuu koko ajan. Museon tutkijat keräävät näytteitä jatkuvasti, ja niitä saadaan myös lahjoituksina ulkopuolisilta.
Uusia näytteitä ei suinkaan vain viskata vasemmalla kädellä kokoelmiin. Kokoelmatyö alkaa jo maastossa. Esimerkiksi näytteeksi otettavasta kasvista tehdään hyvät muistiinpanot tarkkoine kasvupaikkoineen ja päivämäärineen. Joskus kasvista otetaan myös valokuva. Keruun jälkeen kasvit kuivatetaan huolellisesti ja kuivatut näytteet pakastetaan tuholaisten torjumiseksi. Näytteen tiedot viedään tietokantaan ja kasvi kiinnitetään etiketteineen kasviarkille. Viimeisen tarkistuksen jälkeen kasvi lisätään kokoelmaan tieteellisen nimensä mukaiselle paikalle. Koko prosessiin kuluu vähintään viikkoja aikaa.
Tuoksupoppelin (Populus suaveolens) oksa asetellaan kasviprässiin kuivattavaksi.
Lehden alapinnalla voi olla tärkeitä tuntomerkkejä, joten osa lehdistä on käännetty "nurinpäin".
Intendentti Outi Vainio varmisti esimerkiksi näiden uusien myyränportaiden
(Diplazium sibiricum) lajinmäärityksen ennen näytteiden lisäämistä kokoelmiin.
Useimmat mieltävät museon rakennukseksi, ja kun "käydään museossa", se tarkoittaa monille museonäyttelyyn tutustumista. Todellisuudessa museorakennus ja näyttelyt ovat vain jäävuoren huippu. Pinnan alla piilee koko museotyön perusta: valtava näytekokoelma.
Itä-Suomen yliopiston opiskelijat kurkistavatmuseotyön kulissien taakse.
Luonnontieteellinen museokokoelma on yhteiskunnallisesti ainutlaatuinen työkalu monimuotoisuuden tutkimukseen ja ympäristön tilan seurantaan. Kokoelmista ammennetaan aineksia tutkimuksen lisäksi niin tieteellisiin kuin kansanomaisiinkin julkaisuihin sekä näyttelyihin. Lajistoasiantuntemus ja lajien tutkimus tukeutuvat mitä suuremmissa määrin museonäytteisiin. Tärkeimmät näytteet on nykyään myös tallennettu tietokantaan, mikä helpottaa kokoelmien käyttöä.
Kuopion luonnontieteellisessä museoon on kertynyt noin sadassa vuodessa käsittämättömät 900 000 näytettä. Jos pelkät putkilokasviarkit (noin 155 000 kpl) asetettaisiin jonoon, ulottuisi arkkijono Kuopion museolta lähes 70 kilometrin päähän Varkauteen asti. Eikä tarina suinkaan pääty tähän: uusien näytteiden ansiosta arkkijono pitenisi parhaimmillaan yli kilometrin verran joka vuosi. Museokokoelma nimittäin karttuu koko ajan. Museon tutkijat keräävät näytteitä jatkuvasti, ja niitä saadaan myös lahjoituksina ulkopuolisilta.
Uusia näytteitä ei suinkaan vain viskata vasemmalla kädellä kokoelmiin. Kokoelmatyö alkaa jo maastossa. Esimerkiksi näytteeksi otettavasta kasvista tehdään hyvät muistiinpanot tarkkoine kasvupaikkoineen ja päivämäärineen. Joskus kasvista otetaan myös valokuva. Keruun jälkeen kasvit kuivatetaan huolellisesti ja kuivatut näytteet pakastetaan tuholaisten torjumiseksi. Näytteen tiedot viedään tietokantaan ja kasvi kiinnitetään etiketteineen kasviarkille. Viimeisen tarkistuksen jälkeen kasvi lisätään kokoelmaan tieteellisen nimensä mukaiselle paikalle. Koko prosessiin kuluu vähintään viikkoja aikaa.
Tuoksupoppelin (Populus suaveolens) oksa asetellaan kasviprässiin kuivattavaksi.Lehden alapinnalla voi olla tärkeitä tuntomerkkejä, joten osa lehdistä on käännetty "nurinpäin".
Konservaattori Arja Rissanen käsittelee päivässä
noin 10-15 kasvinäytettä. Tarkkana pitää olla!
Intendentti Outi Vainio varmisti esimerkiksi näiden uusien myyränportaiden(Diplazium sibiricum) lajinmäärityksen ennen näytteiden lisäämistä kokoelmiin.
maanantai 30. elokuuta 2010
Taiteiden Juhla yllätti
Taiteiden Juhla onnistui yllättämään minut. Positiivisesti.
Museolla vieraili perjantai-iltana ennätysmäärä väkeä. Ovimiehenä päivystänyt Pekka Kankkunen Kulttuurihistoriallisesta museosta sai klikata kävijälaskuriin yli 2300 kävijää neljässä tunnissa! Kulttuurinnälkäisten aikuisten lisäksi museolle oli löytänyt tiensä paljon nuorisoa. Vielä iltakymmeneltä pieni teiniporukka istuskeli karhuhuoneessa kuin kotonaan ja olisi selvästi halunnut viipyä vielä pitkään.
Illan suurin kävijäryhmä taisivat kuitenkin olla lapsiperheet. Sienimetsässä riitti totisesti vilskettä, kun muksut säntäsivät innoissaan Tattitaloon ja liukumäkeen. Hiivin Sienimetsään hieman ennen puoli seitsemää Velhon puvussa ja aprikoin hieman huolestuneena, malttaisivatko lapset pysähtyä kuuntelemaan suunnittelemaani "maailman vanhanaikaisinta hupia", kansansatujen ääneen lukemista. Vaan turha oli huoleni! Heti aloittaessani lapset kerääntyivät ympärilleni, kas kun eivät syliin tulleet, ja kuuntelivat lumoutuneina vanhoja eläinsatuja. (Sivumennen sanoen, tarina karhusta ja muurahaisesta on aivan tosi. Muurahainen jaksaa kantaa leuoissaan itsensä kokoisen kiven, karhu ei jaksa sellaista edes nostaa, männyn latvaan kiipeämisestä puhumattakaan. Kyllä kansa tietää.)
Iloisin yllätys minulle oli illan mahtava tunnelma. Museo todella tuntui heränneen eloon: kävijät olivat iloisia, innostuneita ja kiinnostuneita. Opastuksiinkin osallistui illan aikana yli 300 vierasta! Vetämässäni Mesimarja-opastuksessa oli kolmisenkymmentä kuuntelijaa, joista moni kyseli lisää tai kommentoi näyttelyä. Samaa kertoivat muutkin oppaat. Järjestyshäiriöitäkään ei juuri ollut valtavasta väkimäärästä huolimatta. No, mammuttihuoneen pidimme sentään kiinni museon vetonaulan turvallisuuden takia.
Aiemmin olen monesti osallistunut vastaavaan Taiteiden yö -tapahtumaan Helsingissä ja pettynyt yleiseen "kakkosvapun" tunnelmaan, jossa kulttuuri jää täydellisesti sivuun. Tänä vuonna, tässä kaupungissa ja museossa oli todellakin toisenlaista. Tällaisia tapahtumia voisin ilomielin olla järjestämässä uudestaan.
Museolla vieraili perjantai-iltana ennätysmäärä väkeä. Ovimiehenä päivystänyt Pekka Kankkunen Kulttuurihistoriallisesta museosta sai klikata kävijälaskuriin yli 2300 kävijää neljässä tunnissa! Kulttuurinnälkäisten aikuisten lisäksi museolle oli löytänyt tiensä paljon nuorisoa. Vielä iltakymmeneltä pieni teiniporukka istuskeli karhuhuoneessa kuin kotonaan ja olisi selvästi halunnut viipyä vielä pitkään.
Illan suurin kävijäryhmä taisivat kuitenkin olla lapsiperheet. Sienimetsässä riitti totisesti vilskettä, kun muksut säntäsivät innoissaan Tattitaloon ja liukumäkeen. Hiivin Sienimetsään hieman ennen puoli seitsemää Velhon puvussa ja aprikoin hieman huolestuneena, malttaisivatko lapset pysähtyä kuuntelemaan suunnittelemaani "maailman vanhanaikaisinta hupia", kansansatujen ääneen lukemista. Vaan turha oli huoleni! Heti aloittaessani lapset kerääntyivät ympärilleni, kas kun eivät syliin tulleet, ja kuuntelivat lumoutuneina vanhoja eläinsatuja. (Sivumennen sanoen, tarina karhusta ja muurahaisesta on aivan tosi. Muurahainen jaksaa kantaa leuoissaan itsensä kokoisen kiven, karhu ei jaksa sellaista edes nostaa, männyn latvaan kiipeämisestä puhumattakaan. Kyllä kansa tietää.)
Iloisin yllätys minulle oli illan mahtava tunnelma. Museo todella tuntui heränneen eloon: kävijät olivat iloisia, innostuneita ja kiinnostuneita. Opastuksiinkin osallistui illan aikana yli 300 vierasta! Vetämässäni Mesimarja-opastuksessa oli kolmisenkymmentä kuuntelijaa, joista moni kyseli lisää tai kommentoi näyttelyä. Samaa kertoivat muutkin oppaat. Järjestyshäiriöitäkään ei juuri ollut valtavasta väkimäärästä huolimatta. No, mammuttihuoneen pidimme sentään kiinni museon vetonaulan turvallisuuden takia.
Aiemmin olen monesti osallistunut vastaavaan Taiteiden yö -tapahtumaan Helsingissä ja pettynyt yleiseen "kakkosvapun" tunnelmaan, jossa kulttuuri jää täydellisesti sivuun. Tänä vuonna, tässä kaupungissa ja museossa oli todellakin toisenlaista. Tällaisia tapahtumia voisin ilomielin olla järjestämässä uudestaan.
keskiviikko 25. elokuuta 2010
Superperjantaita valmistelemassa
Perjantaina 27.8. vietetään Kuopiossa monenlaista kansanjuhlaa. Päivä alkaa Elonkorjuujuhlalla. Torille kuulemma kokoontuu lukuisia myyjiä ja näytteilleasettajia ympäri Suomen esittelemään tämän vuoden satoa. Teemana on "kulutustolkku" eli eettinen kuluttaminen. Tapahtuma kiinnostaisi minuakin, olisi mukava päästä kiertelemään torilla ja metsästämään uusia tuoteideoita museokauppaan, mutta Elonkorjuu taitaa jäädä minun osaltani väliin. Samana päivänä on nimittäin kaksi muutakin tapahtumaa, jotka työllistävät museon väkeä.
Terve Kuopio -päivänä lapsille, nuorille ja koko perheille järjestetään erilaisia liikuntaan ja hyvinvointiin liittyviä tapahtumia ympäri kaupunkia. Nuoret pääsevät kokeilemaan jos jonkinlaisia uusia lajeja. Mitä ihmettä ovat snag golf tai snackline?? Bollywood-tanssia olen minäkin sentään joskus nähnyt. Oma osuuteni Terve Kuopio -päivässä on kuitenkin monta astetta perinteisempi. Opastan Puijolla parin tunnin retken Kokonmäen luontopolkukierroksella ja kerron tornin juuren infopisteessä Kuopion retkeilymahdollisuuksista yhdessä ympäristönsuojelutoimiston kollegan Timo Perätien kanssa. On mukava päästä välillä ulos toimistolta ja tavata kaupunkilaisia kasvoista kasvoihin. Olen aina pitänyt luontoretkien opastamisesta.
Ilta huipentuu Taiteiden Juhlaan, jonka koen nyt ensimmäistä kertaa Kuopiossa. Museo on auki iltakymmeneen asti, ja ohjelmassamme on runsaasti erilaisia opastuksia ja muutakin ohjelmaa. Itse sonnustaudun Velhon pukuun ja pidän lapsille eläinsatutuokion. Myöhemmin illalla vedän vielä pienen opastuksen Rubus arcticus -näyttelyssä. Tiedossa on siis varsin tiivis perjantai, saa nähdä miten käy!!
Terve Kuopio -päivänä lapsille, nuorille ja koko perheille järjestetään erilaisia liikuntaan ja hyvinvointiin liittyviä tapahtumia ympäri kaupunkia. Nuoret pääsevät kokeilemaan jos jonkinlaisia uusia lajeja. Mitä ihmettä ovat snag golf tai snackline?? Bollywood-tanssia olen minäkin sentään joskus nähnyt. Oma osuuteni Terve Kuopio -päivässä on kuitenkin monta astetta perinteisempi. Opastan Puijolla parin tunnin retken Kokonmäen luontopolkukierroksella ja kerron tornin juuren infopisteessä Kuopion retkeilymahdollisuuksista yhdessä ympäristönsuojelutoimiston kollegan Timo Perätien kanssa. On mukava päästä välillä ulos toimistolta ja tavata kaupunkilaisia kasvoista kasvoihin. Olen aina pitänyt luontoretkien opastamisesta.
Ilta huipentuu Taiteiden Juhlaan, jonka koen nyt ensimmäistä kertaa Kuopiossa. Museo on auki iltakymmeneen asti, ja ohjelmassamme on runsaasti erilaisia opastuksia ja muutakin ohjelmaa. Itse sonnustaudun Velhon pukuun ja pidän lapsille eläinsatutuokion. Myöhemmin illalla vedän vielä pienen opastuksen Rubus arcticus -näyttelyssä. Tiedossa on siis varsin tiivis perjantai, saa nähdä miten käy!!
maanantai 16. elokuuta 2010
Museot – muistiinmerkitsijöitä vai maailman muuttajia?
Viimeviikkoisilla Luonnontieteellisillä museopäivillä Oulussa pureuduttiin sekä tiukan tieteellisiin että maailmoja syleileviin aiheisiin. Yhden inspiroivimmista alustuksista esitti Jyväskylän yliopiston professori Janne Vilkuna pohtiessaan museoiden perustehtävää. Puheenvuoronsa alussa hän siteerasi kroatialaisen kollegansa Tomislav Šolan tarinaa:
Museopäivien osallistujat nyökyttelivät näkemykselle pontevasti. Mikään muu organisaatio ei ole seurannut ympäristön tilan ja luonnon monimuotoisuuden muutoksia näin kattavasti ja näin pitkän aikaa. Luonnontieteellisten museoiden kokoelmat toimivat mahtavana monimuotoisuuden tietopankkina. Kokoelmien ja tietokantojen valtavaa informaatiomäärää on kuitenkin osattava käyttää ja tulkita oikein, ja siihen tarvitaan museoväen ammattitaitoa.
Mutta miten museoväki on käyttänyt ympäristöasiantuntemustaan? Ovatko luonnontieteelliset museot osallistuneet aktiivisesti yhteiskunnan ympäristökeskusteluihin, vai ollaanko vetäydytty syrjään puolueettomuuden nimissä? Tulisiko museon pyrkiä analysoimaan vai muuttamaan maailmaa?
“Kaksi miestä lähti kerran ilmapallomatkalle, mutta äkillinen myrsky vei heidät kurssilta. Myrskyn laannuttua he huomasivat olevansa täysin eksyksissä. Helpotuksekseen he näkivät alapuolellaan kävelevän miehen ja huusivat hänelle: “Hei siellä! Missä me olemme?” Pieni hahmo maassa huusi takaisin: “Olette ilmapallossa!” Miehet katsoivat toisiaan ja toinen sanoi: “Hänen täytyy olla museoamanuenssi.” “Miksi arvelet niin?” kysyi toinen. “Koska hänen antamansa tieto on täsmällisen oikea, mutta täysin hyödytön!”Vilkunan mielestä museoiden tärkeimpiä tehtäviä on aktiivisuus ja ulospäinsuuntautuneisuus. Museoiden, kirjastojen ja muiden muistiorganisaatioiden ei tule käpertyä itseensä tai kääntää selkäänsä muulle yhteiskunnalle. Museoiden tulee auttaa ihmisiä ymmärtämään, miten menneisyys vaikuttaa nykyhetkeen ja tulevaisuuteen, sekä kannustaa ihmisiä ottamaan vastuuta omasta elämästään ja valinnoistaan. Menneisyys ei ole sitä, minkä unohdamme vaan sitä minkä muistamme.
Museopäivien osallistujat nyökyttelivät näkemykselle pontevasti. Mikään muu organisaatio ei ole seurannut ympäristön tilan ja luonnon monimuotoisuuden muutoksia näin kattavasti ja näin pitkän aikaa. Luonnontieteellisten museoiden kokoelmat toimivat mahtavana monimuotoisuuden tietopankkina. Kokoelmien ja tietokantojen valtavaa informaatiomäärää on kuitenkin osattava käyttää ja tulkita oikein, ja siihen tarvitaan museoväen ammattitaitoa.
Mutta miten museoväki on käyttänyt ympäristöasiantuntemustaan? Ovatko luonnontieteelliset museot osallistuneet aktiivisesti yhteiskunnan ympäristökeskusteluihin, vai ollaanko vetäydytty syrjään puolueettomuuden nimissä? Tulisiko museon pyrkiä analysoimaan vai muuttamaan maailmaa?
maanantai 9. elokuuta 2010
Kesä jatkuu, jatkuu, jatkuu...
Kesälomani loppui jo viikko sitten, mutta kesä näyttää jatkuvan ja jatkuvan ties kuinka pitkään.
Perhosen (pilkkuiltayökkönen vai mikä; kuka tietää ja kertoo?)
toukka näyttäisi olevan lämpimistä olosuhteista ihan mielissään.
Ihmiset ovat korkeista lämpötiloista ihmeissään; tilastoja ihmetellään ja uusia lämpöennätyksiä kirjataan. Uskaltaako lämmöstä olla vain tyytyväinen, vai pitäisikö tästä kaikesta olla enemmän huolissaan?
Tuleeko jatkossa lisää tällaisia kuumia kesiä, vai oliko tämä kesä 2010 "se kuuma ja pitkä kesä 2010", jota me ja lapsemme sitten vanhana muistelemme, ja josta kerrotaan juttuja lastenlapsille ja epäuskoisille lastenlastenlapsille. "Joo joo, vanhus taitaa vähän sekoilla; että se muka olisi uinut vielä elokuussa ihan lämpöisessä vedessä, ja varjossa olisi ollut vielä yli 33 astetta... Ja vielä väittää nähdeensä mammutin jossain Saaristokadulla housut jalassa...!"
Kyllähän kaikki tietävät, että Kuopiossa
mammutti on kauppakadulla Kuopion museossa,
eikä sillä ole housuja jalassa.
Perhosen (pilkkuiltayökkönen vai mikä; kuka tietää ja kertoo?)
toukka näyttäisi olevan lämpimistä olosuhteista ihan mielissään.
Ihmiset ovat korkeista lämpötiloista ihmeissään; tilastoja ihmetellään ja uusia lämpöennätyksiä kirjataan. Uskaltaako lämmöstä olla vain tyytyväinen, vai pitäisikö tästä kaikesta olla enemmän huolissaan?
Tuleeko jatkossa lisää tällaisia kuumia kesiä, vai oliko tämä kesä 2010 "se kuuma ja pitkä kesä 2010", jota me ja lapsemme sitten vanhana muistelemme, ja josta kerrotaan juttuja lastenlapsille ja epäuskoisille lastenlastenlapsille. "Joo joo, vanhus taitaa vähän sekoilla; että se muka olisi uinut vielä elokuussa ihan lämpöisessä vedessä, ja varjossa olisi ollut vielä yli 33 astetta... Ja vielä väittää nähdeensä mammutin jossain Saaristokadulla housut jalassa...!"
Kyllähän kaikki tietävät, että Kuopiossa
mammutti on kauppakadulla Kuopion museossa,
eikä sillä ole housuja jalassa.
tiistai 3. elokuuta 2010
Ideoita varastamassa, osa 3
Kaiken ei aina tarvitse olla suurta ja mahtavaa. Museokierroksellani kävin myös pienemmissä näyttelyissä, joissa ihailin nokkelaa esitystapaa ja tunnelman luomista pienin keinoin.
Sederholmin talo monine pikkuruisine huoneineen on kuin tehty YÖ-näyttelyä varten. Jokaisessa huoneessa oli oma teemansa ja tunnelmansa. Porvariston makuuhuoneet ylellisine vuoteineen lupasivat levollista ja turvallista yötä. Kaupungin yö näyttäytyy poliisille ajoittain levottomana, kun taas ravintoloissa juhlijoiden yö sykkii väriä, musiikkia ja jännitystä. Vaikuttavin tunnelma oli yön vaaroja esittelevässä osiossa. Suden ulvonta ja kissan rääkäisy pimeässä huoneessa saivat kylmät väreet juoksemaan selkäpiitä pitkin. Eikä Helsingin haamujakaan ollut unohdettu...
Palasin näyttelykierrokseltani intoa pursuten. Virikkeitä ja ideoita sain koko rahan edestä. Joskus tosin tuntuu, että työ häiritsee itse kokemukseen keskittymistä. Helsingin taidemuseossakin taisin kiinnittää enemmän huomiota ripustukseen ja valoihin kuin itse taideteoksiin. Onneksi ei ole olemassa yhtä ainutta oikeaa tapaa katsoa näyttelyitä.
Sederholmin talo monine pikkuruisine huoneineen on kuin tehty YÖ-näyttelyä varten. Jokaisessa huoneessa oli oma teemansa ja tunnelmansa. Porvariston makuuhuoneet ylellisine vuoteineen lupasivat levollista ja turvallista yötä. Kaupungin yö näyttäytyy poliisille ajoittain levottomana, kun taas ravintoloissa juhlijoiden yö sykkii väriä, musiikkia ja jännitystä. Vaikuttavin tunnelma oli yön vaaroja esittelevässä osiossa. Suden ulvonta ja kissan rääkäisy pimeässä huoneessa saivat kylmät väreet juoksemaan selkäpiitä pitkin. Eikä Helsingin haamujakaan ollut unohdettu...
"Sederholmin vanhan kauppiastalon huoneet hämärtyvät,
kaupunkilaiset siirtyvät vuoteisiinsa, keskiyö lähestyy.
Unet, kummitukset ja ihmisten ikivanhat öiset pelot
pyrkivät esiin. Yöllä tehdään työtä ja juhlitaan. Yö tähtitaivaineen
on kaunis, merellä syttyvät erilaiset loisteet."
Eva Packalén, Sofia 2/2009
Palasin näyttelykierrokseltani intoa pursuten. Virikkeitä ja ideoita sain koko rahan edestä. Joskus tosin tuntuu, että työ häiritsee itse kokemukseen keskittymistä. Helsingin taidemuseossakin taisin kiinnittää enemmän huomiota ripustukseen ja valoihin kuin itse taideteoksiin. Onneksi ei ole olemassa yhtä ainutta oikeaa tapaa katsoa näyttelyitä.
maanantai 2. elokuuta 2010
Ideoita varastamassa, osa 2
Heinäkuun puolessavälissä jatkoin idearosvousretkiäni Helsinkiin ja Kotkaan. Luonnontieteellinen keskusmuseo on aiemmin ollut minulle varsin tuttu, tulihan Elukalla opiskeltua monta vuotta. Perusteellisen remontin jälkeen näyttelytilat on uusittu kokonaan, ja vain muutama kuukausi sitten avattiin Maailman luonto -näyttely, jossa esitellään erilaisia elinympäristöjä napajäätiköiltä sademetsiin ja savanneille. Ihailin erityisesti suurta tietomäärää, joka oli pilkottu sopivankokoisiin annoksiin. Lyhyt, selkeä perusteksti oli nähtävillä taidokkaissa dioraamoissa, ja lisää tietoa sai vetolaatikoista tai erillisistä kirjasista. Jokaiselle jotakin.
Lauhkean vyöhykkeen dioraamassa mölähteli saksanhirvi.
Merikeskus Vellamo Kotkassa oli valehtelematta upein näkemäni museorakennus. Koon ja näyttävyyden lisäksi pisteitä ropisee saavutettavuudesta: pyörätuolilla pääsee museoaluksia lukuun ottamatta kaikkiin näyttelyihin, ja asiakaspalvelusta sai lainata halutessaan esimerkiksi suurennuslaseja. Näyttelyä rakennettaessa esteettömyyteen on selvästi panostettu. Hattua täytyy nostaa.
Komea oli Vellamon rakennus. Seinien väri vaihteli:
auringossa rakennus oli sininen, pilvisellä säällä harmaampi.
P.S. Merimuseossa oli hellepäivänä ihanan viileää!
Lauhkean vyöhykkeen dioraamassa mölähteli saksanhirvi.Merikeskus Vellamo Kotkassa oli valehtelematta upein näkemäni museorakennus. Koon ja näyttävyyden lisäksi pisteitä ropisee saavutettavuudesta: pyörätuolilla pääsee museoaluksia lukuun ottamatta kaikkiin näyttelyihin, ja asiakaspalvelusta sai lainata halutessaan esimerkiksi suurennuslaseja. Näyttelyä rakennettaessa esteettömyyteen on selvästi panostettu. Hattua täytyy nostaa.
Komea oli Vellamon rakennus. Seinien väri vaihteli: auringossa rakennus oli sininen, pilvisellä säällä harmaampi.
P.S. Merimuseossa oli hellepäivänä ihanan viileää!
perjantai 30. heinäkuuta 2010
Ideoita varastamassa, osa 1
Yksi näyttelytyön hauskimmista puolista on päästä harjoittamaan avointa työmaavakoilua. Mainiota, kun saa vaellella kaikessa rauhassa museoissa ihan työajalla! Viime viikkojen aikana olen käyttänyt hiljaisia päiviä hyväkseni ja kiertänyt näyttelyitä paitsi täällä Kuopiossa, myös muualla Suomessa.
Tampereen Vapriikki on valtava museokompleksi: näyttelyitä on tällä hetkellä peräti kymmenen. Kiertelin Vapriikissa kahtena päivänä usean tunnin ajan enkä edes kuvitellut ehtiväni nähdä kaikkea. Aloitin luonnollisesti Karhun vuosi-näyttelystä, jossa metsän kuningas esiteltiin karvoineen nahkoineen erittäin perusteellisesti. Vaikuttavin elementti oli mahtava, yli 500-kiloinen täytetty uroskarhu. Kyllä puntit tutisevat, jos sellainen joskus tulee metsässä vastaan! Mieleen jäivät myös vanhat suomalaiset loitsut ja taiat, joiden avulla karjaa suojeltiin pedoilta. Entisajan emännät ovat joutuneet välillä tekemään, öh, kaikenlaisia temppuja karjansa vuoksi.
Karhun elämää esitellään näyttelyssä tekstien,
valokuvien, maalausten ja esineiden avulla.
Inro oli olennainen osa samuraiden ja muiden
varakkaiden japanilaismiesten asukokonaisuutta.
Tampereen Vapriikki on valtava museokompleksi: näyttelyitä on tällä hetkellä peräti kymmenen. Kiertelin Vapriikissa kahtena päivänä usean tunnin ajan enkä edes kuvitellut ehtiväni nähdä kaikkea. Aloitin luonnollisesti Karhun vuosi-näyttelystä, jossa metsän kuningas esiteltiin karvoineen nahkoineen erittäin perusteellisesti. Vaikuttavin elementti oli mahtava, yli 500-kiloinen täytetty uroskarhu. Kyllä puntit tutisevat, jos sellainen joskus tulee metsässä vastaan! Mieleen jäivät myös vanhat suomalaiset loitsut ja taiat, joiden avulla karjaa suojeltiin pedoilta. Entisajan emännät ovat joutuneet välillä tekemään, öh, kaikenlaisia temppuja karjansa vuoksi.
Karhun elämää esitellään näyttelyssä tekstien,valokuvien, maalausten ja esineiden avulla.
Seuraavana päivänä astuin aivan toisenlaiseen maailmaan: samuraiden ajan Japaniin. Inrō-näyttelyssä katselin tuntikausia toinen toistaan taidokkaampia pikkuruisia lakkarasioita, joita käytettiin aikanaan taskujen korvikkeina kimonon kanssa. Vaikutuksen teki myös koko näyttelyn tyylikkyys ja viimeistellyt yksityiskohdat. Jospa omankin työni jälki olisi jonain päivänä yhtä hienoa...
Inro oli olennainen osa samuraiden ja muidenvarakkaiden japanilaismiesten asukokonaisuutta.
torstai 15. heinäkuuta 2010
Apua, kuoriainen!
Metsässä kovakuoriaisten tutkiminen on kiehtovaa, enkä tyypillisenä biologina pelkää niitä vähääkään. Mutta jos pieni kuoriainen kipittää minua vastaan luonnontieteellisen museon kasvikokoelmahuoneessa, jähmetyn paikoilleni kauhusta kankeana. Apua! Onko mittaamattoman arvokkaisiin kokoelmiin pesiytynyt tuholaisia?
Viime viikkojen aikana on sattunut muutamia epämiellyttäviä ötökkäkohtaamisia. Kasvikokoelmien luota pyydystettiin pari ruskehtavaa kovakuoriaista, jotka intendenttimme Jukka Kettunen määritti jauhopukeiksi (Tenebrio molitor). Museon tuholaisista kertovan Rohmut ja riesat –julkaisun mukaan jauhopukki viihtyy ensisijaisesti ruokakomeroissa – sen toukat ovat niitä tuttuja "jauhomatoja" – mutta se saattaa myös aiheuttaa tuhoja museonäytteisiin.
Aikuinen jauhopukki on 12-18 mm pitkä.
Kuva: Jukka Kettunen
Soitin huolestuneena Luonnontieteelliseen keskusmuseoon, Helsinkiin. Joudutaanko tässä vielä myrkytyshommiin? Onneksi kasvimuseon yli-intendentti Henry Väre rauhoitteli, ettei jauhopukki ole tuholaisena pahimmasta päästä. Jos niitä havaitaan esimerkiksi viljanäytteissä, voi arkit yksinkertaisesti lykätä pakastimeen ja kääntää pakastimen nupit kaakkoon. Toki varastotilat ja esimerkiksi keittiö kaurapuuropaketteineen kannattaa tutkia ja siivota huolella.
Selvä! Kääräisimme hihamme ja ryhdyimme toimeen. Helpotukseksemme puurohiutaleissa ei kiemurrellut jauhomatoja eikä vintin suurista kokoelmatiloista löytynyt kuoriaispesäkkeitä. Viljanäytteissäkään ei ole toistaiseksi näkynyt kutsumattomien vieraiden jälkiä. Turvallisuudentunteeseen ei kuitenkaan auta tuudittautua. Tuholaisten varalta on parasta aina pitää silmät auki sekä pää ja pakastin kylminä.
Viime viikkojen aikana on sattunut muutamia epämiellyttäviä ötökkäkohtaamisia. Kasvikokoelmien luota pyydystettiin pari ruskehtavaa kovakuoriaista, jotka intendenttimme Jukka Kettunen määritti jauhopukeiksi (Tenebrio molitor). Museon tuholaisista kertovan Rohmut ja riesat –julkaisun mukaan jauhopukki viihtyy ensisijaisesti ruokakomeroissa – sen toukat ovat niitä tuttuja "jauhomatoja" – mutta se saattaa myös aiheuttaa tuhoja museonäytteisiin.
Aikuinen jauhopukki on 12-18 mm pitkä.Kuva: Jukka Kettunen
Soitin huolestuneena Luonnontieteelliseen keskusmuseoon, Helsinkiin. Joudutaanko tässä vielä myrkytyshommiin? Onneksi kasvimuseon yli-intendentti Henry Väre rauhoitteli, ettei jauhopukki ole tuholaisena pahimmasta päästä. Jos niitä havaitaan esimerkiksi viljanäytteissä, voi arkit yksinkertaisesti lykätä pakastimeen ja kääntää pakastimen nupit kaakkoon. Toki varastotilat ja esimerkiksi keittiö kaurapuuropaketteineen kannattaa tutkia ja siivota huolella.
Selvä! Kääräisimme hihamme ja ryhdyimme toimeen. Helpotukseksemme puurohiutaleissa ei kiemurrellut jauhomatoja eikä vintin suurista kokoelmatiloista löytynyt kuoriaispesäkkeitä. Viljanäytteissäkään ei ole toistaiseksi näkynyt kutsumattomien vieraiden jälkiä. Turvallisuudentunteeseen ei kuitenkaan auta tuudittautua. Tuholaisten varalta on parasta aina pitää silmät auki sekä pää ja pakastin kylminä.
perjantai 2. heinäkuuta 2010
Kuopion museo täyttää kunnioitettavat 103 vuotta!
"Näin saatiin museolle ajanmukaiset huoneustot - oma talo - ja tämä antoi museoharrastukselle varman pohjan."Näin lausui lehtori Benjamin Ståhlberg 2.7.1907, tasan satakolme vuotta sitten, kun Kuopion museorakennus valmistui. Kuopion museon perustaminen oli vaatinut vuosikausien pitkäjänteisen työn, jossa juuri Ståhlbergillä oli merkittävä rooli.
Ståhlberg oli jo koulupoikana harras luonnonystävä, jonka lempiharrastuksiin kuului mm. kettujen pyydystäminen ja kasvattaminen. Opintojen jälkeen hän ajautui opettamaan matematiikkaa hieman pitkin hampain. Todellinen into suuntautui muualle. Innokkaana luontoharrastajana Ståhlberg oli mukana perustamassa ensin Kuopion Luonnon Ystäväin Yhdistystä ja v. 1897 Kuopion luonnontieteellistä museota. Museon kokoelman ensimmäiset esineet olivat Ståhlbergin lahjoittamat kolme pöllöä, jotka sijoitettiin aluksi kaupungintalon pikkuhuoneeseen.
Pelkkä kokoelma ei kuitenkaan Ståhlbergille riittänyt. Museoherra halusi, että luonnontieteelliselle ja historiallis-kansantieteelliselle museolle perustetaan aivan oma rakennus, mikä oli tuolloin äärimmäisen harvinaista. Vaiherikkaiden vuosien jälkeen Ståhlbergin haave vihdoin toteutui: Kuopion museon perustuskivet muurattiin 10.10.1905, ja komea linna valmistui pari vuotta myöhemmin, 2.7.1907.
Kuopion museo vuosi valmistumisensa jälkeen 1908.Kuva: Kuopion kulttuurihistoriallinen museo.
Kuopion museo on muuttunut moneen kertaan yli satavuotisen historiansa aikana. Aluksi rakennukseen sijoitettiin kulttuurihistoriallisten ja luonnontieteellisten näyttelyiden lisäksi kokoelma- ja työtiloja. Talossa toimivat myös kansankirjasto ja VPK. Vuosien varrella rakennusta korotettiin ja laajennettiin, kirjasto ja VPK muuttivat pois ja siirrettiinpä museonkin kokoelmia muualle. Nykyään Kuopion museossa on näyttelyiden lisäksi kulttuurihistoriallisen museon työ- ja arkistotiloja. Muutokset eivät varmasti lopu tähän. Siksi vielä tänäkin päivänä Benjamin Ståhlbergin toteamus on ajankohtainen:
"Kaikki muuttuu. Vierii tässä vuosisatoja. Tuskin tarunakaan on silloin enää säilyneet tämän ajan kiistat. Vaan talo tässä voi seistä vielä yhteishengen, yhteistyön tuloksena."
tiistai 29. kesäkuuta 2010
Kesäsalin yleisäänet uusiutuivat
Kesäsalin yleisäänien uusiminen sujui varsin mainiosti. Entisten neljän upotetun monokaiuttimen sijaan äänet tulevat nyt kuudesta koteloidusta ja kahdesta upotetusta kaiuttimesta, kaikki stereofonisena. Hankalinta asennuksessa oli lähellä katonrajaa tapahtunut kaapeleitten veto seinäkkeiden takana. Työtä olisi helpottanut, jos tikkaat olisivat olleet tarpeeksi korkeat, ja jos käytössä olisi ollut joku vielä sopivampi työkalu kaapelin läpivetoon. Pienistä hidasteista ja hankaloittajista huolimatta asennus onnistui kuitenkin hyvin ennakoidussa ajassa ja ilman mainittavia vastoinkäymisiä.
Nyt kesäsalissa on kuultavissa mm. huuhkajan jylhän kumeaa huhuilua syrjäisen pesimäkallion liepeillä tähtikirkkaana pakkasyönä, muutolla olevia joutsenia laskeutuneena sulaveteen levähtämään ja ruokailemaan, keväistä kiurun laulua täynnä riemua, lehtevimmän kesän tunnelmia rantalehdossa, missä äänessä ovat punavarpunen, kuhankeittäjä, kalalokki, pajulintu, lehtokerttu, peippo, rautiainen, keltasirkku, räkättirastas, taivaanvuohi ja käpytikka, kalatiirojen ilmavan kevyttä lentoa pesimäluodon läheisyydessä, kun tyynen veden yllä sulavalinjaisesti etenevät linnut toistelevat tiira -nimeään, tai kun haapa, vanha valtiaspuu seisoo tummassa kuusimetsässä ja lämmin sydänkesän aaltoileva tuuli havisuttaa haavan täyteläisiä lehtiä, tai syysaamun tunnelmaa suoaukealla, kun on se aika syksystä, jolloin kurjet alkavat kokoontua muuttoparviksi ja auringon noustessa ja kurkien kutsuhuudot kiirivät sumuisella suolla sinisorsan, teeren ja variksen säestäessä.
Vanha haapa kuusimetsässä on ääni, jota harvemmin kuulee sisätiloissa. Erottaako haavan havinan tarkemmin miettimättä vaikkapa sateen kohinasta? Sen me ehkä saamme tietää tämän kesän aikana. Ja sen, osuimmeko sopivaan kompromissiin äänen voimakkuuksien säädössä ja muissa äänimailman toteutukseen liittyvissä yksityiskohdissa.
Nyt kesäsalissa on kuultavissa mm. huuhkajan jylhän kumeaa huhuilua syrjäisen pesimäkallion liepeillä tähtikirkkaana pakkasyönä, muutolla olevia joutsenia laskeutuneena sulaveteen levähtämään ja ruokailemaan, keväistä kiurun laulua täynnä riemua, lehtevimmän kesän tunnelmia rantalehdossa, missä äänessä ovat punavarpunen, kuhankeittäjä, kalalokki, pajulintu, lehtokerttu, peippo, rautiainen, keltasirkku, räkättirastas, taivaanvuohi ja käpytikka, kalatiirojen ilmavan kevyttä lentoa pesimäluodon läheisyydessä, kun tyynen veden yllä sulavalinjaisesti etenevät linnut toistelevat tiira -nimeään, tai kun haapa, vanha valtiaspuu seisoo tummassa kuusimetsässä ja lämmin sydänkesän aaltoileva tuuli havisuttaa haavan täyteläisiä lehtiä, tai syysaamun tunnelmaa suoaukealla, kun on se aika syksystä, jolloin kurjet alkavat kokoontua muuttoparviksi ja auringon noustessa ja kurkien kutsuhuudot kiirivät sumuisella suolla sinisorsan, teeren ja variksen säestäessä.
Vanha haapa kuusimetsässä on ääni, jota harvemmin kuulee sisätiloissa. Erottaako haavan havinan tarkemmin miettimättä vaikkapa sateen kohinasta? Sen me ehkä saamme tietää tämän kesän aikana. Ja sen, osuimmeko sopivaan kompromissiin äänen voimakkuuksien säädössä ja muissa äänimailman toteutukseen liittyvissä yksityiskohdissa.
perjantai 18. kesäkuuta 2010
Näyttelyäänien päivitystä
Viime vuosina olemme vaihtuvien näyttelyjen audio- ja videosoittimissa siirtyneet käytännöllisesti katsoen kokonaan flash-muistikorteilta toistaviin soittimiin. Kokemukset ovat olleet todella myönteisiä; toimintavarmuus ja käytön helppous on aivan toista luokkaa kuin esimerkiksi CD- tai DVD-soittimissa. Korttisoittimissa ei ole liikkuvia, mekaanisesti kuluvia osia käyttöikää rajoittamassa.
Pysyvien näyttelyiden näyttelyäänien ja -äänijärjestelmien muutostyöt ovat myös käynnissä. Kuulokeäänet vaihdettiin ja siirrettiin muistikorttisoittimiin jo viime vuonna ja tänä kesänä on meneillään yleisäänille sama toimi. Uudet luontoäänet ovat kuopiolaisen alan huipputaitajan Lauri Hallikaisen tuottamia.
Koska Kuopion museo on kiinni nykyään yleensä vain maanantaisin, on suuremmat muutokset ja huoltotyöt näyttelytiloissa pyrittävä tekemään silloin, näyttelykävijöitä häiritsemättä. Tämä tietenkin hidastaa paljon aikatauluja. Toisaalta kun tämän tiedostaa, ymmärtää ja muistaa suunnitteluvaiheessakin ottaa huomioon huollettavuuden ja huollontarpeen. Monesti maailmalla vieraisiin näyttelyihin tutustuessa tulee vähän surulliseksi kun huomaa, kuinka joku asia on tehty turhaan niin paljon huoltoa ja korjausta vaativaksi, ja mahdollisesti vielä vaikeasti huollettavaksi, että henkilökunnalta täytyy kulua suhteettoman paljon aikaa pelkästään näyttelyn kunnossapitoon.
Kesän jälkeen tulee yleensä syksy ja sienet. Museon kalenterissa se tarkoittaa useimmiten myös sieninäyttelyä. Monelle sieninäyttely on eräänlainen museovuoden kohokohta, jolloin koko henkilökunta rientää yhdessä ja erikseen metsiin, puistoihin ja puutarhoihin keräämään näyttelyyn esille tulevia sieniä. Sienien bongailu on jo alkanut, vaikka syksyyn on vielä aikaa...
Audiosoitin ei rehentele ulkonäöllään.
Toisin kuin kuluttajalaitteiden, näyttelyissä yleensä piiloon jäävän
soittimen ei tarvitse olla myyvän näköinen vaan toimivuus ratkaisee.
Toisin kuin kuluttajalaitteiden, näyttelyissä yleensä piiloon jäävän
soittimen ei tarvitse olla myyvän näköinen vaan toimivuus ratkaisee.
Pysyvien näyttelyiden näyttelyäänien ja -äänijärjestelmien muutostyöt ovat myös käynnissä. Kuulokeäänet vaihdettiin ja siirrettiin muistikorttisoittimiin jo viime vuonna ja tänä kesänä on meneillään yleisäänille sama toimi. Uudet luontoäänet ovat kuopiolaisen alan huipputaitajan Lauri Hallikaisen tuottamia.
Koska Kuopion museo on kiinni nykyään yleensä vain maanantaisin, on suuremmat muutokset ja huoltotyöt näyttelytiloissa pyrittävä tekemään silloin, näyttelykävijöitä häiritsemättä. Tämä tietenkin hidastaa paljon aikatauluja. Toisaalta kun tämän tiedostaa, ymmärtää ja muistaa suunnitteluvaiheessakin ottaa huomioon huollettavuuden ja huollontarpeen. Monesti maailmalla vieraisiin näyttelyihin tutustuessa tulee vähän surulliseksi kun huomaa, kuinka joku asia on tehty turhaan niin paljon huoltoa ja korjausta vaativaksi, ja mahdollisesti vielä vaikeasti huollettavaksi, että henkilökunnalta täytyy kulua suhteettoman paljon aikaa pelkästään näyttelyn kunnossapitoon.
Kesän jälkeen tulee yleensä syksy ja sienet. Museon kalenterissa se tarkoittaa useimmiten myös sieninäyttelyä. Monelle sieninäyttely on eräänlainen museovuoden kohokohta, jolloin koko henkilökunta rientää yhdessä ja erikseen metsiin, puistoihin ja puutarhoihin keräämään näyttelyyn esille tulevia sieniä. Sienien bongailu on jo alkanut, vaikka syksyyn on vielä aikaa...
keskiviikko 26. toukokuuta 2010
Elämyksellisyyttä Rubus arcticus - näyttelyssä
Museonäyttelyltä vaaditaan nykyään paljon. Museon tulisi pystyä näyttelyn avulla pysäyttämään kenties varsin kiireinen tai väsynyt vierailija ja kertomaan hänelle vaikuttavia tarinoita. Parhaimmillaan tarina herättää kävijässä ihmetystä ja uteliaisuutta, halun tietää lisää. Kaukana ovat ne ajat, jolloin näyttelyn elävöittämiseen riittivät kauniit kuvat ja kokoelmista huolella valitut näytteet. Nykyään onnistuneeseen näyttelyyn liitetään usein sana elämys. Elämys herättää ja yllättää kävijän, jolloin näyttely ylittää määritelmän "ihan kiva".
Miten luonnontieteellinen museonäyttely toteutetaan elämyksellisesti? Yksi keino on kannustaa kävijöitä käyttämään aistejaan monipuolisesti. Hiljattain avatussa, mesimarjaa esittelevässä Rubus arcticus - näyttelyssä moniaistisuus tuntui suunnitteluvaiheessa vähintäänkin haastavalta. Millainen voisi olla mesimarjaan liittyvä äänimaisema? Entä sen ainutlaatuinen aromi: onko näyttelytilaan mitään mahdollisuutta saada mesimarjan tuoksua?
Pitkän pähkäilyn ja muutamien kokeilujen jälkeen asiat alkoivat loksahdella paikalleen. Kyllä. Tähänkin näyttelyyn saatiin yllättäviä ratkaisuja, jotka monipuolistavat näyttelykokemusta. Kierroksen puolessavälissä kävijä saattaa yhtäkkiä pysähtyä ja höristellä korviaan: kuuluuko jostain... surinaa? Pieni jännitys toki sallitaan museossakin!
Mesimarjan tuoksun vangitseminen oli kiinnostava prosessi. Monenlaisia ratkaisuja mietittiin keinotekoisen aromin valmistamisesta tuoreiden marjojen käyttämiseen. Lopulta toimivimmaksi ratkaisuksi osoittautui melko yksinkertainen konsti: kiloon mesimarjoja lisättiin sitruunahappoa, puristettiin kevyesti pyöreäksi kiekoksi huokoiselle levylle ja kuivatettiin. Tuoksu on kestänyt nyt kolmisen viikkoa.
Moniaistisuus on tullut museoihin jäädäkseen. Näyttelyiltä odotetaan entistä enemmän toiminnallisuutta, mikä tekee suunnittelusta ja toteutuksesta haastavampaa mutta myös vaihtelevampaa. Museonäyttelyn tulee silti erottua selvästi varsinaisesta elämysteollisuudesta. Luonnontieteellisessä museossa elämys on keino aitojen luonnonilmiöiden havainnollistamiseen, ei itsetarkoitus. Nimenomaan todellisuuspohja tekee museonäyttelystä museonäyttelyn.
Miten luonnontieteellinen museonäyttely toteutetaan elämyksellisesti? Yksi keino on kannustaa kävijöitä käyttämään aistejaan monipuolisesti. Hiljattain avatussa, mesimarjaa esittelevässä Rubus arcticus - näyttelyssä moniaistisuus tuntui suunnitteluvaiheessa vähintäänkin haastavalta. Millainen voisi olla mesimarjaan liittyvä äänimaisema? Entä sen ainutlaatuinen aromi: onko näyttelytilaan mitään mahdollisuutta saada mesimarjan tuoksua?
Pitkän pähkäilyn ja muutamien kokeilujen jälkeen asiat alkoivat loksahdella paikalleen. Kyllä. Tähänkin näyttelyyn saatiin yllättäviä ratkaisuja, jotka monipuolistavat näyttelykokemusta. Kierroksen puolessavälissä kävijä saattaa yhtäkkiä pysähtyä ja höristellä korviaan: kuuluuko jostain... surinaa? Pieni jännitys toki sallitaan museossakin!
Mesimarjan tuoksun vangitseminen oli kiinnostava prosessi. Monenlaisia ratkaisuja mietittiin keinotekoisen aromin valmistamisesta tuoreiden marjojen käyttämiseen. Lopulta toimivimmaksi ratkaisuksi osoittautui melko yksinkertainen konsti: kiloon mesimarjoja lisättiin sitruunahappoa, puristettiin kevyesti pyöreäksi kiekoksi huokoiselle levylle ja kuivatettiin. Tuoksu on kestänyt nyt kolmisen viikkoa.
Tuoksukiekkojen testivalmistusta
Moniaistisuus on tullut museoihin jäädäkseen. Näyttelyiltä odotetaan entistä enemmän toiminnallisuutta, mikä tekee suunnittelusta ja toteutuksesta haastavampaa mutta myös vaihtelevampaa. Museonäyttelyn tulee silti erottua selvästi varsinaisesta elämysteollisuudesta. Luonnontieteellisessä museossa elämys on keino aitojen luonnonilmiöiden havainnollistamiseen, ei itsetarkoitus. Nimenomaan todellisuuspohja tekee museonäyttelystä museonäyttelyn.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
